Jonakin päivänä laivani saapuu,
ja minun onnellani olen varmasti lentokentällä.
 - Seinäkirjoitus -

Niinpä niin. Minua vastoinkäymiset - loppujen loppuksi ainakin, naurattavat, huvittavat. Että sitten tällainenkin. Tietysti ensin seuraa vääjäämättömästi adrenaalin leviäminen verenkiertoon. Mutta kohta kuitenkin ajattelen asiasta huvittuneesti. Ei jaksa, ei kykene eikä kai kohta kehtaakaan reagoida mokomien takia.

Sitä asiaa puolestaan, en kykene huvittuneesti ajattelemaan - kai koskaan, kun minut huijataan lentokentälle sataman sijaan. Tai annetaan mennä lentokentälle, vaikka tiedettäisiin, että laivahan sieltä on tulossa. Eli tehdään tietäen toisen elämä hankalaksi. Tuntuu uskomattomalta, että sellaista tapahtuu.

Epäluottamus on nyt kohdannut sosiaalitoimea kohtaan. Olen alkanut epäilemään, ettei etujamme ajeta, jollen sitä vaadi. Miksi? Onko sosiaalityöntekijän joulunlaitto mielessä? Vai onko kunnan sosiaalitoimi täystyöllistetty? Oikeastaan olen tajunnut, etten ole koko aikana saanut juurikaan pyytämättä neuvoja. Minusta se on aika pöyristyttävää. Laittamaani sähköpostiin ei vastattu. Eikä edes sitä kommentoitu, kun sitten ihan omassa persoonassa kävin kysymässä asioiden etenemisestä.

Onhan minua varoitettu, mutta kyllä täytyy sanoa, että voisi sitä ihan joskus miettiä minun jaksamista ja toimia ilman, että minä käyn kyselemässä. Mutta tämä kaikki on siis vielä hyvin paljon luuloa ei tietoa. Mutta nakertaa kyllä voimia ja aiheuttaa turvattomuuden tunnetta.