Näin minulle täällä aina käy. Tietysti ovathan kulkupelini aina viime vuosituhannen tuotoksia, mutta siltikin. Menin riemuitsemaan siitä tunteesta, ettei tarvitse lähteä moneen päivään minnekään. Niinpä koin taas elämäni turvattomuuden yrittäessäni käynnistää autoa kolmen autottoman päivän jälkeen. Lupaa, vaan ei käynnisty.

Koska aiemminkin - tosin pakkasella - on vastaavaa tapahtunut ja varsinkin kun en juurikaan
muuta osaa, päätin edes ladata laturilla akun. Suunnitelmat menivät myttyyn eikä parin tunnin latauskaan vielä auttanut. Hyvä ystäväni, omaishoitaja hänkin, osasi neuvoa miten tulkita sitä laturin mittaria. Ajatelkaa, ei se niin loogista ole ollenkaan. Ja lukisin käyttöohjeita, jos vain ne kaksikymmentävuotta vanhat ohjeet jostain löytyisivät miehen piiloista. Siis meillä säilytetään yleensä nekin. Tosin muutakin tavaraa ja paperia seurauksella, että menee monta tuntia, että sitten löytää.

Illalla ja tulkitsemalla laturin mittaria oikein sain auton vihdoin käyntiin ja tein pitemmän puoleisen matkan toteuttaakseni edes yhden päivän suunnitelmista. Tänään sitten toteutui se toinen osio eli kaupassa käynti. Minulta ei ruoka ole loppumassa, mutta tytön hakemisen jälkeen, hänet on vielä ruokittava ja koirien piimäkin oli loppu.

Sekin koettelemus on takanapäin, mutta tunsin tarvetta osallistua autoilijan tumpelokurssille. Tämä ei suinkaan ole ainoa vastoinkäyminen autojen kanssa, joten jotain tarttis varmaan tehrä ja pian. Talvikin tulee. Soitto korjaamolle on joka tapauksessa edessä, lisätään vain tämäkin tapaus vikalistalle. Autoihin kohdistuvat ongelmat koen todella vakavana, sillä matkat täällä ovat pitkiä ja hoitotyötä ei voi tehdä etätyönä, joten näiden kulkuneuvojen toivoo todella toimivan.