Erkki Koipijärvi, Muru, Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä 1998

"Muru kertoo 54-vuotiaan Tuulikin vammautumisesta. Normaalitapaukseksi luokitellun aivoleikkauksen yhteydessä sattunut kaulavaltimon katkeaminen saa aikaan pitkän laitos- ja kuntoutuskierteen monine kommelluksineen johtaen lopulta pysyvään invalidisoitumiseen."

Kirjan kirjoittaja on Tuulikin, Murun puoliso. Itsessäänkin juoni on koskettava elämäntarina, joka voi kohdata kenet tahansa kohteena tai omaisena tai läheisenä. Kirjoitustyyli on vanhahtavaa. Tässä elämäntilanteessa olevana omaishoitajana hyppään yli lapsuuden ja nuoruuden kuvaukset, kuten myös kirjoittajan työasiat. Niiden yhteyttä en kykene näkemään ollenkaan. Ne suorastaan ärsyttävät katkaisemalla Tuulikin tarinan.

Ärsyttävästi alan myös assosioida kirjoittajaa taannoin eräällä foorumilla kohtaamaani miesomaishoitajaan, mikä ei ollut sangen mieltäylentävä kokemus. Siis tämä foorumilla kohtaamani ihminen. Sinnikkäästi luin tuon kirjan loppuun asti, vaikka muodollinen kirjoittamistapa ärsyttikin. (Muuten aika moni muukin asia ärsyttää ja tavoilleni vastoin, uskallan sanoa sen. Tietenkään en loukatakseni ketään, jollei minua ole ensin loukattu. Kyseenalaista. Hmmm.)

Kirjan herättämiä ajatuksia kirjoitin itse ylös lukemisen aikana. (kirjan tyyli on vaikuttanut: meinasin kirjoittaa lukemisen edetessä... kääk. miten muodollista ja SOVINNAISTA.)

A.) Pelkään asiointia miehen kanssa. Hän käyttäytyy välillä kuin lapsi: impulssiivisesti. Aivoinfarktin seurauksena kyky lukea ilmeitä ja eleitä ja toisaalta aivoinfarktin jättämä hitaus johtaa vääjämättömästi siihen, että huuliltani lipsahtaa saarna, miksi emme ota nyt tuotakaan eikä tuotakaan. Väitän siis suojelevani miestäni vajaaälyisen leimalta lopun elämäänsä, sillä uskon ja toivon olevani oikeassa, että tämä on vain tämänhetkinen tilanne.

Voimani eivät taas riitä menemään riittävän kauas kaupoille, että mieskin pääsisi ihmisten ilmoille. Mutta kirjaa lukiessa ymmärsin, että jotain on tehtävä tällekin asialle. Toisaalta heinäkuun lopun takapakki aiheutti myös hankaluuksia pidätyskyvyssä, joten monta mielestäni aiheellista pelättävää on. Mutta haluan uskoa, että kyse on väliaikaisesta tilanteesta.

Tunnustettava kylläkin on, että pelkään kohdata miehen tuttuja ja ystäviä. Koska hän yrittäjänä tuntee paljon ihmisiä, en voi tietää, kehen luottaa niin paljon, että voisi kertoa todellisen tilanteen missä mennään.

B.) Tuulikki kulkee monen eri kuntoutuslaitoksen läpi saaden hoitoa - välillä ei -, mutta se lisää varmasti stressiä myös omaiselle. Minulla miehen sijoittuminen kuntoutusyksiköstä kunnan terveyskeskuksen vuodeosastolle ja sen tilanteen jatkuminen, on säästänyt voimavaroja oman työni hoitoon ja edes jonkinlaiseen mielenterveyden ylläpitoon.

Mutta saako mieheni parhaan mahdollisen hoidon? Hän saa neuropsykologista kuntoutusta kerran viikossa. Kahdesti viikossa hän on toimintakeskuksessa. Minun ollessa vapailla työstäni, hän on kotilomilla.

Tuo kaava on toiminut mielestäni kohtuullisen hyvin. Koska itsekin työskentelen hoitoalalla ja todellisuudessa vain toisella osastolla kuin missä mieheni on hoidossa, tiedän, mitkä resurssit tai niiden vähyys vaikuttavat tulokseen. Siitä huolimatta olen saanut miehen hoitajilta täyden tuen jaksamiselle ja jopa aikamoista höykyytystä siitä, jos en pidä 'ommoo lommoo'.

C.) Ajattelin myös selvittää, että miten omaiset voivat omassa toimipisteessä tehdä valituksen hoitajan käytöksestä yms. Tätä ei Tuulikin mies oikein hallinnut. Pelko omaiseen kohdistuvasta syrjinnästä valituksen jälkeen voi tietysti olla aiheellinen, mutta mikäs tässä maailmassa paranisi hyssyttämällä ja hyväksymällä. Edes laitoksessa lähtiessä tuli jättää viesti oikealle taholle epäasiallisesta käyttäytymisestä. No, onhan minullakin miehen hoidossa tapahtunut kömmähdyksiä ja voin kuvitella, etten tule niitä sanomaan, koska olen samalla työmaalla toivottavasti ensi vuodenkin.... kysymys kohdallani on tosin enemmän hoitajan ajattelemattomuudesta kuin ilkeydestä.

D.) Dementikot ovat sydäntäni lähellä. Tuli vain mieleen, että selvittelen onko Kelalla alle 65-vuotiaille dementikoille mitään vastaavaa kuntoutusjaksoa vai luovummeko heistä suosiolla nostaen kädet ylös. Toivottavasti perästä kuuluu tuohonkin asiaan.