Olen pääsemässä turvotuksesta naamassani, mutta mutta. Leuat eivät aukea riittävästi ja jos kaikkensa antaa suutaan aukoessaan, sattuu kauheasti. Ja niinhän sitä syödään, että lusikkaa ei viedä suuhun, vaan lopun matkan tulee suu vastaan ammollaa ollen ja tavallaan ahmii sen lusikan sisuksiinsa. Täh? Kokeilkaa vaikka.

Niinpä, jo viidennen päivän mennessä iltaan, olen assosioinut lusikan hankalaksi välineeksi syödä. Joka lusikallinen on yhtä tuskaa. Entäs sitten? Olen päätynyt siihen, että on saatava ryystää kupista kuin kahvia. Joskus jauhelihamurukin on liian suuri mennäkseen suuhun ja taas sattuu! Niinpä keitin perunoita lihaliemessä ja sauvasekoittimella muussasin runsaaseen nestemäärään ja kahvimukiin. Nam! Nyt on vain kehiteltävä lisää vastaavaa. Pakasteessa on kaaliseos: parsaa, kukkakaalia... jos niistä kiehauttaisi suolavedessä ja bamexia perään.

Sen verran hallitsevaa tämä olotila jo alkaa olla, että mietin jo pelkkään kahviin siirtymistä... kauhulla odotan maanantaita, kun pitää jotain sosekeittoa ryystettävässä muodossa viedä evääksi töihin. Plääh.