Nuoruus tuntee kyyneleet ilman surua,
vanhuus surut ilman kyyneleitä.
- Joseph Roux -

Työssäni hoidan ihmisiä, jotka ovat JOUTUNEET viimeiseen kotiinsa. Vanhainkoti ei suinkaan ole entisajan vaivaistalo, mutta vaivatta ei sinne JOUDU. Ironista kyllä, meille jonotetaan, jopa vuosia. Moni siirtyykin taivaan kotiin ennen pelättyä vanhainkotia.

Nyt hoidettavana olevat ihmiset kuuluvat pääosin siihen ikäluokkaan, jotka ovat työtäpelkäämättömiä, itsestään huolen aina pitäneitä, säästeliäitä ja sodan nähneitä. He joko tyytyvät vähään tai tuntevat ahdistusta menettäessään oman elämänsä hallinnan.

Kaipaus menneeseen, elettyyn elämään on todellista ja hoitajallekin tuntuvaa. Se mykistää minut jos ei päivittäin, niin viikottain. Uskonkin monen itkevän sisäänpäin. Toisten, vieraitten ihmisten armoilla oleminen on kova paikka meille kaikille. Se tavallisesta kaduntallaajasta vähäiseltä tuntuva itsemääräämisoikeus onkin laitoshoidossa olevalle ensiarvoisen tärkeä.

Pieniä ovat ne pyynnöt, joita asukkaat toivovat. Mutta sitä suurempaa on tuntemani syyllisyys siitä, etten NIITÄKÄÄN kykene toteuttamaan. Minulta on pyydetty kuoripottuja eli haavikkaita. Yksi vanharouva haaveili jostain makeasta. Vasta silloin tajusin, ettei hänelle olleet omaiset tuoneet mitään suklaata. Ja huomio, en syytä omaisia, vaan pidän sitä vain asiana, johon eivät ole kiinnittäneet huomiota. Valitettavasti rahaakaan ei löytynyt kukkarosta montaa lanttia, mutta pitänee ostaa omilla rahoilla.

Melkein kaikki asukkaat toivovat meiltä hoitajilta aikaa. Omaiset toivovat, että kerromme hoidettavasta. Minimivahvuus etenkin aamuisin aiheuttaa sellaisen työpaineen, että ei ole aikaa juuri ollenkaan aamutoimien aikana asukkaille.

Vieraiden saapuessa omaisiaan katsomaan, me olemme syöneet lounaamme ja verensokerin noustessa humisten korvissa, yritämme kirjata hoidettujen asukkaiden kuulumiset raporttiin. Näytämme punakoilta, loppuunajetulta nautalaumalta, jotka ovat päässeet navettaan turvaan paarmoilta. Apaattista ihmislaumaa on vaikea lähestyä.

Mutta onhan minullakin omakohtaisia kokemuksia koko ajan. Miehenihän on terveyskeskuksessa hoidossa. Kun käyn häntä hakemassa kotilomille, on siellä raportti meneillään vuoronvaihdon takia tai se juuri päättynyt. Kukaan ei tunnu olleen iltavuorolaisista töissä pariin viikkoon, joten ei ole mitään kerrottavaa.

Keljua, ettei voi tuntea tietävänsä, mitä miehen hoitoon kuuluu. Sama vika terveyskeskuksessa kuin meilläkin. Soitellaan sitten kun on jotain dramaattista. Ei suinkaan ole mitään hyötyä siitä, että itsekin olen hoitaja. Oikeastaan haittaa, sillä minun keskustellessa miehen asioista, minut voi keskeyttää ja puhua potilaiden hoidosta, koska he luottavat vaitiolovelvollisuuteeni. No, luottamus tuntuu hyvältä, mutta ... entäs se minun mieheni asia.. Milloin sille löytyy aikaa?

Toivottavasti edellinen huomio lohduttaa teitä, jotka olette epäilleet hoitajan omaisen hoidon olevan muita tärkeämpää. Mieheni saa samanlaista hoitoa kuin muutkin, mutta ehkä saan empatiapisteitä häntä hoitavilta ja toisaalta minua vannotetaan pitämään huolta omasta jaksamisesta. Jokaisen kun on helppo kuvitella, mitä elämäni nykytilanteessa on: kovaa vuorotyötä ja sitten vapaat hoidan miestäni kotona.

Kysyin eilen illalla mieheltäni, mitähän meidänkin elämästä tulee. Mies sanoi, että "Hyvähän siitä tulee." Ettei vain liian optimistinen näkemys ja epärealistinen - sekä kenenkähän kannalta hyvä?