Yksinäisyys on hengelle sama kuin dieetti ruumiille - tarpeellinen, 
mutta kuolettava, jos se jatkuu liian pitkään.
- Vauvenargues -

Voi parjattu netti. Sitähän syytetään kaikkien konnuuksien opintopaikkana. Tunnen itseni aivan syyntakeettomaksi roikkuessani täällä iltaisin, aamuisin ja päivisin. Silloin kun on vapaata. Minun sosiaaliset kontaktinikin vapaa-aikana löytyy täältä. Tämä omaishoito ja vanhustenhoito vie voimat siihen pisteeseen, että on toisaalta vähän energiaa hakeutua tukka kammattuna illanistujaisiin, kyläiltoihin tai edes ystävän luo kahville.

Kotiin tulee kuin turvapaikkaan. Toteamaan koiraneitosen tihutyöt, alentuneen lämpötilan huoneissa (14 astetta), mutta tulee kotiin. Kotiin jossa ei imuri ole kuin koriste. Kotiin, jonne ei kaipaa vieraita huolestumaan mielenterveyden tilasta tai arjenselvitymisestä. Ei ainakaan anoppia nurkkiin pyörimään pursuavine koreineen, kuin en osaisi ruokaa kaupasta kantaa.

Olen onnistunut rauhoittamaan tämän kotini lähes kokonaan vierailta. Tämä ei koske lähimpiä ystäviäni, jotka näyttävät nielevän tämän näennäisen kurjuudentilan. Syynä on se, että he käyvät lukemassa näitä jupinoita netissä ja ovat kaiketi edes ajoittain sitä mieltä, ettei syytä huolestua, vaikka villakoirat ajavat paimenkoiriamme takaa eikä toistepäin.

Sellaisia vieraita kaipaan. Ettei tarvitse miettiä, miten selitän teorian tiskialtaassa kylmässä rasvaisessa vedessä astioiden liottamisen. Että Fairy kuule tekee ihmeitä alhaisissakin oloissa. Jopa kylmässä vedessä. Tosin voin kokemuksiini nojaten todeta, ettei kannata kokeilla muovirasioilla. Niitä en tahdo saada puhtaaksi edes kuumassa vedessä ja Fairyllä.

Siitä huolimatta, olen saanut muilta omaishoitajilta ja toisaalta ensiapua itse aivoverenkiertohäiriöisiltä niin paljon jaksamiseen, että ilman sitä saattaisin olla jo lopen uupunut. Vertaistuen löytäminen täällä periferiassa on vaikeampaa pitkien matkojen vuoksi. Vaikka kuulunkin omaishoitajiin ja mies potilasyhdistyksiin, ovat tapaamiset liian kaukana meille näillä nykyisilläkin voimilla.

Ilman parjattua nettiä, minä olisin käpertynyt jo aika pahasti itseeni ja tuntisin olevan ainoa ihminen maapallolla, joka tuntee näin mahdottomia ajatuksia kuin olen tämän vuoden aikana tuntenut läpikäydessäni miehen sairastumisen aiheuttamaa elämänmuutosta.

Ja tiedättekö, jollakin tapaa olen löytänyt paljon hyvääkin. Optimistinenko vai naivi? Enemmin realisti ja analyytikko. Kaikissa asioissa kun tahtoo olla kääntöpuolensa. Mitä haluaa nähdä, minkä kieltää. Onko puolillaan oleva lasi tyhjä vai puoliksi täynnä. (Anna tähän kirjoitukseen vähän virheitä... väsyttää ja ajatus kiitää Joycemaista tajunnanvirtaa. Vain pieni paljastumisen pelko estää minua täysin vapaasti kirjoittamasta.)