Ainoa palvelu, jota saan kävelymatkan päähän on oma postilaatikko. Höh. Toistakymmentä kilometriä erottaa minut katulamppujen välkkeestä, työpaikasta, ruokakaupasta jne. Asiat hoitamatta. Työvuoroja rukattu, eli kaikki edessä tekemättömänä. Joten odottaa ja odottaa korjaamolta tietoa, miksi mopo ei käynnisty. Tai autohan se on.

Mutta tuli vain  mieleen, että josko hankkisi moottoripyörän varakulkuvälineeksi. Vaikka meneehän nekin rikki. Auto-rukka on vain niin vanha ja väsynyt. Pelottaa jo ensi vuosi, kun pitäisi hankkia uusi tilalle. Näillä varoilla, ei kallista ja siten ainakaan hyvää saa tilalle. Mennään taas kohti uudenlaisia ongelmia ja haasteita.

Jään tänne odottelemaan ja repimään hiuksiani, sillä iltapäiväksi on tärkeitä miehen hoitoon liittyviä tapaamisia ja en uskalla vielä lähteä mitään järjestelemään. Ja sekös hermostuttaa vielä enemmän....