Olen jo aiemminkin ehkä arvostelevaan sävyyn todennut, ettei omaishoidosta kirjoiteta rehellisesti. Rehellisyydellä tarkoitan kaikkia niitä 'värikkäitä' tunteita, mitä omaishoidon aikana tuntee ja kokee. Vai olenko minä ainutlaatuisesti kokeva? Olenko yksin?

Kokemusta oman vanhemman hoidosta minulla ei ole. Mutta lähtökohdat ovat varmasti omaan omaishoitajuuteeni nähden erilaiset jo senkin vuoksi, että ikääntymiseen voisi arvella hieman edes alitajuisesti varautuneen. Niin oman sekä sen oman vanhemman ikääntymiseen.

Kun kyseessä on puoliso, joka sairastuu vakavasti sekä vammautuu pysyvästi.... matto vedetään alta ennalta arvaamattomasti. Tai ainakin minulle kävi niin. Hain jo parin päivän päästä vertaistukea netistä. Turvallista koneella, kun voi kirjoittaa ja itkeä - tai raivota tai tehdä mitä vaan. Ei jaksa soittaa, josko ääni särähtää ja itkuun purskahtaa. Voi tavaton, että sekin on vaikea asia.

Kirjoja ei siihen hätään aiheesta saa, mutta kun omaishoidon todellisuus on muuttunut stabiiliksi olotilaksi, niitäkin kaipaa. Mutta niiden löytäminen onkin sitten jo mutkallisempi juttu. Ja pahinta on se, että niitä lukiessa tuntuu, ettei sen kirjoittaja tiedä asiasta mitään. Tai useimmiten sellainen tunne tulee. Jos omaishoitajuuden kokee pitkänä tehtävälistana, joka suoritetaan joka päivä, tulee ajatus, että tuon siis tekee vaikka naapurin Irja. Ja sehän olisi hoitoa - ei omaishoitoa.

Löysin siis sitä vertaistukea etsimällä tietoa aivoinfarktista ja sitten omaishoitaja - sanalla googlettamalla. Sen vertaistuen turvin, minä pysyin pinnalla, vaikka tuli kyllä useinmiten syväsukellettuakin...

Viimeeksi luin Merja Kaivolaisen ja Merja Purhosen kokoaman kirjan Elämän mukana tunteet. Siis omaishoitajuudesta kertova ja paljon lupaava nimi. Tunteita, jess.

Kirjaa lukiessa tulee ajatus, että halu hoitaa omainen kotona näyttä sumentavan järjen täysin. Oma jaksaminen on sama kuin ajatus siitä, ettei ole vaihtoehtoja. Ettei intervallijaksot ole vaihtoehto eikä lisä omaishoitoon. Laitoshoitoa -pthyi!

Minäkin jaksoin käydä töissä pahimman yli ajatellen, että on pakko jaksaa. Omaishoitoakin on siis ajateltava pakkona jaksaa, jos sitä ei koe vaihtoehtona, vaan ainoana keinona hoitaa omainen. Minun tosin oli helppo turvautua laitoshoitoon. Mitenkäs muutenkaan, hoitaja kun olen. Laitostunut itsekin kaiketi.

Minulle pahinta aikaa tarkoitti oman ja koko perheen elämän inventaariota, joka kesti useita kuukausia, koska inventaarion päätyttyä, en pystynyt suorittamaan uudelleen päivittämistä, sillä miehen terveydentilanne muuttui viikottain. Ei voinut ennustaa, mihin tässä on totuteltava. Mitä toimintakyvystä jää saavuttamatta jne.

Asioiden on tapana kypsyä ja järjestyä. Niin meilläkin. Lienee onni minulle, etten uskaltanut päivittää elämääni, sillä kesän loppupuolella tapahtui miehen tilassa raju toimintakyvyn muutos huonompaan. Sen jälkeen olemme eläneet väliaikaista vaihetta, niin oletin. Nyt olen hyväksynyt sen uudeksi lähtötilanteeksi.

Uudelleen päivityksen aika oli syyskuussa, jolloin pidin viikon sairasloman, jotta voisin muuttaa huonoja rutiinejani terveellisemmiksi. Minun kohdallani se tarkoitti niinkin naivia asiaa kuin lenkeilläkäynnin aloittamista.... Koiralaumamme oli täydentynyt yhdellä pennulla kesän aikana (hmmm. Olikos viisas teko? Oli se.) ja yksin uuden lauman kanssa liikkuminen tuntui mahdottoman isolta haasteelta.

Sen viikon aikana inventaario oli tarkastettu ja päivitys ajettu ja oli aika tehdä suunnitelmia TULEVAISUUTEEN. No, vuodenvaihteeseen asti ainakin. Pitkäaikaissuunnitelma tietäen, että naps! ja oltaisiin taas uudessa tilanteessa.

Päässä selkeä ajatus siitä, mitä haluan elämältäni. Mitkä ovat tärkeitä asioita, joista en luovu ja mitens sitten elämä pistetään niiden asettamien ehtojen mukaan kuntoon. Uskon ja toivon, että tämä kuukausien laitoshoito on tehnyt omaishoidosta todellisen vaihtoehdon - ei ainoan pakon. En tunne olevani pakonedessä, vaan olen tekemässä valintaa puhtaalta pöydältä.

Kirjassa omaiset tunsivat maksavansa kunniavelkaa tms. Aviopuolisoiden välillä voisi ajatella nyt vastamäkeä, mutta valitettavasti juuri meidän perheessä viimeinen viisivuotiskausi on ollut jo sellaista vastamäkeä, jonka seurauksia maistellaan varmasti kymmenen vuotta eteenpäinkin, vaikka miehen yritystoiminta onkin päättynyt. Velat jäivät hoidettavaksi.

Rankan viiden vuoden vuoksi, tunnen kulkevani nyt tasangolla tietäen, että kohta sitä taas noustaan tyrät rytkyen rinnettä ylös, mutta kenties loivempaan ja kenties joskus sekin helpottaa ja päästään laelle.

Mitään velkaa en tunne olevani miehelleni. Se, että hoidan jatkossa enemmän kotona onkin halua jakaa tämä elämä kuten naimisiin mennessäkin aikomus oli. Ei miehen sairaus nyt niin kauheasti estä meitä elämästä tahtomallamme tavalla tahtomassamme paikassa. Hankaloittaa kyllä, muttei tee mahdottomaksi. Suoritetaan sitten päivitys, kun sen aika tulee. Milloin, sitä emme tiedä, eikä tarvitsekaan tietää. Varmaa se kuitenkin on, että tilannetta on päivitettävä.