Kun joutuu omaishoitajaksi alkaa suunnaton taistelu paitsi hoidettavan etujen saamisen puolesta, myös sen, että olisi tässä omakin elämä elettävänä. Siis miten taistella sen eteen? Ja samaa rataa menee muillakin perheenjäsenillä. Kun koulu on käyty, aiotko isäsi hoitajaksi kotiin? Jösses. Sittenhän voit jäädä isääsi hoitamaan.

Ajattelematonta. Kunniavelan maksua. Väitän edelleen, että itsekkyyttä on kasvatettava. Ei ole muuta mahdollisuutta. Älä ajattele mitä muut ajattelevat. Ne ajattelevat kaikesta huolimatta joko sinun parastasi tai sinua vastaan, kääntäen kaiken pahaasuovaksi vyyhdeksi.

Oma elämä ei voi olla 43-vuotiaana toisen hoitoa kaipaavan ihmisen varassa. Hoidettavan elämä on sen sijaan varassani. Ja niinhän sen kuuluisi olla. Ja minun kuuluu hoidettavan itsemäärämisoikeutta kunnioittaa, auttaa selviytymään läpi hankaluuksien. Muista avioliittolupaus. Muistan luvanneeni Hanna-mummolle huolehtia hänen pojanpojastaan. Mummun ilme huojentui ja hän saattoi mieheni jättää pois huolehdittavien listalta.

Melko kallista. Elämä on. Ehkei kannattaisi ajatellakaan asiaa niinkään hankalana asiana. Vai vaihtaako perheväkivaltaan, alkoholismiin, uskottomuuteen jne? Pitäisihän tämä olla siis helpompi hyväksyä - vai unohtaako mitä muuta voisi olla? Mutta siihen en usko, että kannattaa ajatella, että joillakin menee huonommin, olen siis onnellisemmassa asemassa. Kyllä tämä on ihan minun oma taisteluni omasta elämästäni.