Oikeasti hei, masentavia ajatuksia on tullut taivaalle. Tuntuu pahalta, olla korvaamaton. Jos minulle tapahtuu jotain, mies on yksin. Ihan yksin.

Ja kuin iskuna palleaan, kuulin laitoshoidossa olevasta miehestä, jonka vaimo katosi ja löytyi kaupungin sairaalasta heikossa hapessa. Ei voinut enää soitella miehelle, että nyt meinaa mennä nirri. (Mistä toi nirrikin tähän kohtaan tuli mielestäni...?) Yhteensattuman vuoksi asia paljastui miestä hoitavalle taholle, mutta eteen tulee voiko kysyä, kun miehen asioiden hoitajaksi on merkitty vaimo, joka siis makaa heikossa hapessa sairaalassa, että mitä sille vaimolle kuuluu.

Tytär asuu Ruotsissa. Ei ole puhelinnumeroa, sillä ei ole annettu, kun vaimo hoitaa asiat.

Että tällainen aukoton järjestelmä.

Sanoin miehelleni, että jos minulle käy huonosti, eivät sinulle kerro, jos et suoraan kysy. Tai siltä se nyt just tuntuu. Tosin väsyttää tuo työjakso takana taas. Pari vapaata menee sosiaalitanttojen kahvitukseen ja sitä ennen tarkkailun alla olevien kohteiden siivoamiseen. Viimeeksi imuroitu ennen joulua. Voi plääh.