Tuli taas se pakonomainen tunne, että näille hiuksille on tehtävä jotain. Kyseessä ei ole suinkaan  se yleisempi jokanaisen tunne, vaan tällaisen hiustenlaittamista vihaavan yksilön. Tietysti minulle on annettu nopeasti kasvava ja tuuhea tukka sekä luonnonkihara pyörteineen kaikkineen.

Seurausta tästä annetusta tukasta ja yhä vähentyneestä tukanlaitosta, tulos on fiasko. Hiukset kasvavat mallista ulos kolmessa viikossa. Sitä ennenkin mallista ei ole tietoa, sillä se häviää, kun en jaksa sitä hiusosastoa ollenkaan laittaa. Ja pyörteet piruilevat kanssani ja vääntävät loppujen lopuksi sieltä täältä esiin omituisia tupsuja sojottamaan kuin etanan tuntosarvet.

Koska paikkakunnallamme on useita parturikampaajia, olen ryhtynyt kiertämään jokaisen luona. Tänään oli vuorossa taitelijasieluisena pitämäni ihminen, jonka käsissä arvelin kyydin olevan yllättävää. Mutta aluksikin ihastuin leikkaustyyliin. Tosi hyvältä alkoi näyttää. Mutta kauhistus, kun hän alkoi laittaa muotoiluvaahtoa päähäni ja föönäsi sen pystyyn! Näin itseni hiippaamassa kaupassa huppupäässä.

Sillä monet muutkin naiset ja miehetkin, en tietenkään pahoita hänen mieltään ja sano, ettei tuota kiitos. Vaan valmistauduin sanomaan hampaiden välistä tosi mahtavan hyvä tms. Föönin ääni ja lämpö teki sen, että minua alkoi väsyttää ja föönätessa kampaaja käänsikin hiukset enemmän lepoasentoonsa.

Sitten hän yhtäkkiä hyökkäsi kamman kanssa ja tupeerasi hiuksia törröttämään entistä kauheamman näköisesti. Tina Turnerina olin tullut liikkeeseen ja lähtisin myös. Eikä ole edes kampaa kassissa. Ruuvimeisseli, jakoavain, insuliinia jne löytyy, muttei tukanlaittovälineitä. Sitten tapahtui taas jokin vääntö hiuksiin ja ne vaihtoivat taas suuntaansa. Siitä huolimatta olin läkähdyksissäni jännityksestä ja en saanut vakuuttavasti sanottua että tosi hyvältä näyttää.

Kun ajelin autolla kotiin mieheni kanssa, vilkaisin peruutuspeiliin kahdesti ja räjähdin nauramaan. Näytin ihan Katri-Helenalta.... Voi anna mulle tähtitaivas ja anna valo pimeään....