Olen vakaasti sitä mieltä, ettei puhelimessa tarvitse olla kymmentä eri ominaisuutta. Ja jos käyttöikäkin on vain kuukausia, kuinka on edes mahdollista oppia sen ominaisuuksia, joita ei päivittäin tai edes viikottain tarvitse?

Minulla oli pitkään Nokian 5110. Hyvä peli. Joskus silloin aikanaa, se oli ultrakevyt. Mikä senkin sitten muutti haloksi. Jos ei aivan meidän ensimmäisen kännykän kokoluokkaan kuuluvaksi, mutta painava jötikkä tuo on. Miksi luovuin siitä? Olisi pitänyt ostaa akku. Ja sitten oli turkasen kova rahapula, eikä rahat riittäneet edes ruokaan. Työttömyyttä, yrityksen alkua ja silleen.

Lapsuuden ystävä kuuli kännykkäongelmasta ja antoi Siemensin A65, joka oli kuulema liian hankala hänen isälleen ja niin hänellekin. Vau! Värinäyttö ja kevyt.... vaan ei nokialainen. Ja voi jestas, että minun olikin sitten helppo vempain, kunhan alkupeloista pääsin. En tiedä onko kyseessä naisten logiikka vai .... nokialaista en ehkä ihan hevillä enää ota enkä discolla.... rumballa... saattaisin langeta... tai salsalla... hups.

Mutta mitä ihmettä? Kuluvia osia? Näppäin jolla siirrytään valikossa ylös ja alas.... kuolemaisillaan. Tarkkaa työskentelyä vaativaa. Tuntuu, että yksi valinta eteenpäin ja kaksi taakse. Pirunpolkkaa, sanon minä. Pitäisi ostaa kännykkä. Riivattua! Lähteä mukaan elitistiseen kulutusjuhlaan?!

Tyttären Siemensin näyttökin on kuluvaa osaa. Tulee vaakaviiva. Takuuseen. Uutta tilalle. Pitää olla simpukka...höpö-höpö. Nehän menee rikki, poikki ja pinoon. Ei saa vastaavaa. Samsung SGH-X300 ja hieman hintaa vielä lisää. Uusi ja simpukka. Paketissa lukee Sleek Simplicity. Hyvinvoiva yksinkertaisuus.

Tarina etenee siten, että tyttäreni huomaa kauhukseen, ettei sillä voi äänittää. ÄÄNITTÄÄ?!? So What? Voiko sillä soittaa, vastaanottaa puheluita, lähettää tekstiviestejä, vastaanottaa viestejä? No, ei voi äänittää, joten on hommattava uusi puhelin. Siis kun hän saa rahat kasaan... mummo, pappa, kaima....

Minä saan halvalla uuden puhelimen. Ei maksa simpukka kuin neljäkymmentä euroa. Ja lupaa hyvinvointia sekä yksinkertaisuutta. Ja on pieni kuin peijakas. Pieni musta simpukka. Niinpä Siemens joutaa taka-alalle.

En osaa vieläkään kirjoittaa sillä. En siten kuin tietokoneen näppäimistöllä. Se ei ole oppinut minun kieltäni. Ei osaa ennakoida. Valehtelee ja vaihtelee sanoja ja kirjaimia. Raivostuttavaa. Siinä on monikymmen sivuinen opas, mutta ehkä meille järjestetään tokoa jossain pääkaupunkiseudulla tai Koreassa.... tottelevaisuuskoulutusta. Mutta se ei mene poikki. On pudonnut kiviportaillekin kerran. Toimii. Ei ole vaakaviivaa, eikä toistaiseksi kuolevaa näppäintäkään ja tällä näppäilyllä ei tule olemaankaan. (Pyhästi olen monta kertaa aikonut tainnuttaa sanakirjan tai mikä se nyt olikaan kielelleni yövuoron aikana, mutta jäänyt on.)

Eksyn edelleenkin valikoissa. Äänetömällä saa hemmetinmoisen värinän aikaiseksi, joka osoittautui paremmaksi ostoskeskuksessa oikein farkkujen taskuun laitettuna. Mutta mistä se laittettiin tosi hiljaiseksi? Kuka jaksaa kaivaa sen manuaalin esiin? Minullakin on muutakin elämää kuin Samsung-elämä! Ja jokin osa siitä kohta menee kuitenkin ja kohta on uusi manuaali edessä uudet tokot ja uutta hyvinvointia ja yksinkertaisuutta.

JK. Viime yö meni yllättävän hyvin. Laitoin siis viestiäänet äänettömiksi. Ja puhelin oli auttamassa turvallista yöunta. Tosin nuori koiramme haukahteli jokaista kaukaista raketinjymähdystä, joten keksin laittaa radion päälle. Valitettavasti ohjelma vaihtui keskiyötä lähestyttäessä Senaatintorille vastaanottamaan uutta vuotta 2008. Joten koin karmean herätyksen.

Lisäksi kuulin tulipaloista ja silmävammoista etsiessäni kuumeisesti Ylen Klassista. Sen turvin nukuinkin sitten aamu viiteen, jolloin Samsung herätti. En usko, että on terveellistä nukkua radio auki. Ties mitä alitajuntaani on virrannut? Muutakin kuin klassista.