Suruviesti on saapunut. Miehen täti on nukkunut pois.

Minä sain tiedon käänteestä eilenillalla, joten tässä ei kerinnyt kuin suunnittelemaan hyvästijättöä. Se jäi nyt tekemättä. Tarkoitusta tälle ihmettelen. Voi olla, ettei miehenikään tiedä. Voi olla että hän tiesi, muttei ymmärtänyt minulle ilmoittaa. Toisaalta sain tiedon tädinmieheltä suoraan enkä kiertoteitse sukulaisten naapureilta kuten sain sairastumisesta.

Töihin on lähdettävä. Työpaikka on täynnä kuolemaa odottavia. Toiset tietoisesti ja toiset tiedottomasti. Onko armeliaampaa kuolla valmistautumatta vai hyväksyen tulevan? Itse lähtisin saappaat jalassa. Raskainta omaisille, mutta pitkä laitoshoitojakso tuskin on laadullisesti parempaa lähtijälle. Se on tehty omaisia varten. Kuoleminen ei olekaan oma juttu, siinäkin on sääntönsä ja se sovinnaisuus.

Mitä minä suren nyt? Itken vuolaasti, mutta miksi? Siksi, etten kerinnyt hyvästelemään. Siis täysin itsekkäistä syistä. Sen kun ymmärtäisin ja ymmärränhän minä, minun pitää olla helpottunut, että täti pääsi pois siitä kehosta, mikä oli tehtävänsä jo tehnyt. Hän itse hyväksynyt asiankin. Valmis lähtöönsä. Me muut vain täällä taistelisimme väistämätöntä vastaan. Sillä sehän vain todistaa sen, että se on edessä meilläkin - jokaisella. Ennemmin tai myöhemmin. Taistelemmekohan sitä vastaan? Jos onnistumme omaisemme kuoleman siirtämään, onnistumme sitten omassamme.

Näihin pimeisiin, mutta lohdullisiin ajatuksiin päätän tämän lähetyksen ja valmistun kohtaamaan työssäni kuoleman, jos niin on tarkoitus, että asukkaan aika on tullut täyteen.