Mieheni neuropsykologi lupasi soittaa tänään illalla. Tietysti puuhella temppuili ja ruoanlaitto venyi raskaanpuoleisesti. Sanoinkin miehelleni, että neuropsykologisi soittaa, kun ruoka on vihdoin valmista. Niin tapahtuikin.

Puhelu itsessään oli antoisa. Olinhan kirjoittanut kirjeen hänelle ja laittanut s-postiakin asioista, joista halusin keskustella. En saanut juurikaan suun vuoroa. Valitettavasti siinä kävi kuten viimeeksikin, että tunsin kuulleeni niin paljon, etten pystynyt kaikkea täysin sulattamaan. Olinkin toivonut kirjallista yhteenvetoa, jota voisin vilautella hoitotahoille. Sitä ei kuulema tarvita. Huh, huh.

Joka tapauksessa moneen asiaan tuli varmempi näkemys ja itselle toimintamalli, jolla toimia hankalissa tilanteissa. Ja niitähän riittää. Myös neuvoa siihen, miten hakea Kelalta kuntoutusta, vaikkei mies olekaan kotona vielä. Kun olisi saatava se toimintaterapia alkamaan, sekä varmistaa neuropsykologinen kuntoutuksen jatkuminen.

Ruoka oli ylikypsää, eikä hellaan melkein sammumispisteessä laitetut puut olleet palaneet. Plääh. Ilta jatkui syömisen jälkeen täysin eläinten ruokinnalla ja saunanlämmityksellä, mikä on miehelle tärkeää. Hän sytyttää saunan ja sitten lähdetään hakemaan lisää puita liiteristä ja samalla syötetään kanit.

Kello on jo yhdeksän ja vastasyöty päivällinen (vai illallinen?) painostaa mahassa. Tekisi kahvikupponen terää ja siirtäisi yöunia muutamalla tunnilla. Mutta aion kestää sen kuin aivovaimo. Puolinukuksissa saunaan täydellä mahalla. Niin se homma etenee. Huomenna iltavuoroon - taas se ammattitaidon ylläpito alkaa.