Istuin taksissa. Ennen ei tullut istuttua. Jaa, kerran kun olimme jääneet tielle auton hajotessa. Hinattiin auto korjaamolle ja jatkettiin kotia sitten. Mutta muuten, jos ei ole autoa ei kyytiä. Kova laki.

Nyt kun mies on vielä laitoksen kirjoissa, hänen keskussairaalareissut menevät kunnan piikkiin. Ja kun saattajaa ei tule osastolta ja minulla on vapaata, istun aivorouviksi tutun taksikuskin kyydissä. Koska mieheni ei juurikaan  puhele normaalivauhtia, vaan yleensä käyttää voimat keskustelun seuraamiseen, hoitelin vielä tuon keskustelupuolenkin.

Ajatella! Taksin mittari näyttää sataa euroa. Tunnen hienoista hilpeyttä, vaikka verorahojammehan ne ovat. Ei mene minun kukkarosta. Ja saan sulkea silmät, kun väsyttääkin niin riivatusti. Ei tarvitse ajaa. Ei tarvitse miettiä, entäs jos autoo sanoo: köh-köh. Se on toisten murheita. Kerrankin aivovaimona olo kannattaa.

Matkoihin menee kolme tuntia. Perillä itse toimitus kestää 15 minuuttia, joista kymmenen menee paikasta toiseen ravaamiseen. Pitää ilmoittautua täsmälleen eri paikassa, missä olemme ja jonne olemme sitten tulossa. Antaisivat paremmat ohjeet. Suunnistustaidoista on apua. Vaan matkalla tuli nähtyä kaikenlaista: lääkäri kahvihuoneessa kahviakeittämässä ja niin edelleen. Päätin, etten palaa samaa reittiä.... ehkei ollut tarkoitus meidän sitä kautta mennäkään. Ja itse toimitus viisi minuuttia. Noh, mennään kotia, kunhan löydetään taksikuski kahvilasta....

Mutta omakuljettaja olisi velho palkata. Voisi ryömiä kaikki vapaa-ajat auton alla. Olisi minun romukin joskus kunnossa. Taaskin kuului sellaista ääntä pyöristä, että joko sieltä on jotain irti tai jotain liikaa, mutta joka tapauksessa ihan väärässä paikassa.