Herääminen klo 6.30 ei ole haaveissa, jos on edessä yövuoro! Mutta kuin tikkana ylös. Ei edes migreeni vaivaa. Ajatus kirkas ja kulkevainen. Voi paska! Päästän koirat pihalle asioilleen, päätän keittää kahvit. Unet ovat jo menneet. Toiveet saada unen päästä kiinni minimaalista luokkaa.

Suunnitelma B. Nukuttaa varmaan paremmin illasta ennen töihinlähtöä. Ehkä sitten niin. Kahvia juodessa ajatukset menevät suunnitelma A. Että tänäänkin aamulenkille metsään. Aijai. Jos ei sittenkään. On varmaan liukasta ja kylmää, kun sää on kylmenemässä (huomenna).Vessa ei enää täytä velvollisuuttaan. Ei tahdo tuloksellisen toiminnan tuotos hävitä, vaan keikkuu ja kelluu. Voi paska! Vety pahahinen keskenäs. Kansi kiinni. Adios. (Sen minkä taakseen jättää, edestään löytää.)

Aamupuurolla ruoat sinkoilevat kuin jalat ja siivet saaneina. Hiiri on mellastanut roskapöntössä tai jäänyt loukkuun ja levittänyt kuolinkamppailussaan roskia koirien riemuksi. Ihan miten vaan. Koirilla on hauskaa, kun riisikakut murenevat käsissäni. Olen koirien mielestä tänään erityisen tuottelias. Ärränpäät suustani saavat koirat varovaisiksi, mutta lentävät ruuat eivät.

Päätän lähteä ulos, sillä samahan se on - kaikki on jo pilalla. Luultavasti kaadun ja lyön pääni jäiseen maahan. Olkoon. Kengännauha aukeaa jo postilaatikolta lähtiessäni. Tytöt viilettävät hihnat tiukasti vinkuen edessäni. Toivon, ettei nauha aukea sen enempää, sillä  nyt mennään eikä mäkätetä. Saati pysähdytä sitomaan.

Paha tuuli lauhtuu, kun pääsen sivutielle ja löystynyt kenkä pysyy kuin pysyykin jalassa. Aina vain paranee, kun saan koirat irti. Sidon kengän ja alan pistää normaalia tiheämpää askelta, sillä eilinen lenkki ei tunnu jaloissa yhtään.

Yht'äkkiä taivas repeilee ja ilma kirkastuu. Kyseessä ei suinkaan ole mikään Herran enkeli, vaan aurinko. Mutta siltikin tunne suunnatonta hengellistä hartautta, kuin minulle olisi annettu anteeksi kaikki ärränpäät. Taas armahdettu. Näen itseni polvistumassa naapurin pihatiellä ja rukoilemassa.

Ei, ei se niin mene. Minun uskontoni. Se on sanatonta yhteyttä. Ei tarvitse edes käsiä liittää. Ja se on läsnä metsän puissa, ojien suissa. Horsmikossa ja taimikossa. Ei mikään metsäusko. Siellä minä vain sen helpommin tunnen.

Kuin syntinsä anteeksi saanut vain voi, lähden jatkamaan matkaa niin kevein askelin, että meinaa unohtaa laittaa koirat kiinni maantietä lähestyttäessä. Koiraneitoseni tulee jo asiaa tiedustelemaan. Arkajalka ei ole kulkenut tästä kuin hihnassa.

Hiki alkaa pukata selkänahkasta viimeisissä nousuissa. Nyt jo jaloissakin tuntuu, että on käyty (vaikkei nyt ihan Korkeasaaressa).

Aurinko on päättänyt paistaa tunnin ja toista. Sehän vain sopii. Suunnittelen jo, minkä tuolin tuon seinustalle kevätauringonpalvontaan. Nyt ei jaksa, ei kykene eikä etenkään kehtaa.

Ryhdyn viettämään klassista päivää. Taustalla soi  Bach .
Selailen päivän nettilehtiä.... ja kohta keitän kahvit. Tämä on sitä yläpiän kuntoottamista.