Homma eteni aamuöisen selkkauksen jälkeen varsin odotetusti tahmeasti.

Aamuaurinko paistoi ulkona. Minä lämmitin takkaa. Mies joi uudet aamukahvit kuten minäkin. Ei päässyt tuolista ilman apuani... että ei olisi varmaan onnistunut silloin yölläkään. Todennäköisesti. Tytön herättyä kasasimme porukan lenkille. Kun viimein uupuneina tulimme kotiin, laitoin heti risottoa tulemaan ison kattilallisen.

Syömisen jälkeen kännyköistä virrat pois ja koisimaan. Nukuttiin kaikki viisi, vaikka minä vain ensi yöllä aion valvoa. Mutta voi olla että yöunet meni noilta muiltakin. Parin tunnin päikkärit tekevät ihmeitä, joskin olo on vielä puolentoista tunnin päästäkin tokkurainen.

Yöeväät on laitettu ja elukat syötetty. Autonkin pistin lämmitykseen, sillä pakkasta on tulossa yöksi ja jo nyt siellä lähentelee kymmentä astetta. Tunnin päästä sitä jo ollaan kovasti menossa. Vaikeinta tällä kotilomalla on ollut se, että kysymällä yleensä selviää, tarvitseeko vessaan mennä, käännetäänkö kanavaa telkkarista - ei vastausta tahdo saada. Puoli tuntia sitten ei tarvinnut mennä vessaan, nyt meni jo sänkykin märäksi. Ei auta sitten ollenkaan, ettei hän tee tahallaan. On se vaan niin perkeleen väärin.

Juuri nyt tuntuu erittäin huonolta idealta miehen kotiintulo, mutta mitä muita vaihtoehtoja minulla on? Tuskin sairaalaan voi jäädä eläkeikään asti ja sitten sujuvasti siirtyä vanhainkotiin. Vanhainkotiahan miehelle heti alussa tarjottiin.

Onneksi olen menossa töihin yöksi joten saan viedä miehen takaisin osastolle tokenemaan. Vaikka sen voin tehdä milloin vain. On hoitoväen tuki. Tämä se on taas sitä ihteään. Via Dolorosa.