Jos eilen olin onnellinen olotila, tänään ei. Ei kyseessä ole mikään väärällä jalalla ylösnousu. Tuntuipa vaan taas kerran siltä, että mitä pahaa minä olen tehnyt. Kyse ei ollut säälistä, enemmänkin vihasta. Että miksei koskaan oikeasti ole helpompaa. Kaikki on käyty työttömyydestä, opiskelunrankkuudesta, miehen yrittäjyydentuskista, velkaantumisesta ja sairastumisesta lähtien.

Juu, en usko että yksinkään olisin sen onnellisempi. Sillä voivottelen tätä yksinäisyyttä. Pitää(saa) päättää kaikesta yksin. Valvoa ja ohjata (vahtia ) miestä, muuten se uppoo hankeen tai jää loukkuun tuoliinsa keittiöön. Näin kävi monesti eilen. Karu totuus huonon päivän jälkeen karistaa onnentunnetta kummasti. Eksyy ajattelemaan että yksinkin olisi helpompi. Ja sittenkin tiedän, etten olisi sen onnellisempi. Olisipa eriasiat vain määryttävänä.

Mutta hyvää asiassa on, että ajanmyötä tässäkin surutyössä tapahtuu lieventymistä. Ei enää päivittäin tunne vihaa elämää kohtaa. Vain joka toinen päivä. Ja sairastumisesta sentään on vasta vuosi mennyt. Joskin sitä elonkurjuutta oli sitä ennenkin.

Tein miehelleni täysin ammatillisesti Minimentalin. Mies ilmoitti kuluvaksi vuodeksi 1908. Tarkistin asian, että mitä sinä sanoit (tyyliin, taisin kuulla väärin) 1908. Sitten kun kävimme läpi tuloksia, hän sanoi 2008. Aivot tulostivat vain väärin sen kysymyksen hetkellä. Viikonpäivä oli hukassa ja se, että emme voi olla nollakerroksessa, koska emme olleet kellarissa.... huoks.