Aurinko paistaa ja kello oli melkein 9. Siis olin nukkunut maagisen ylösnousuaikani yli. Heräsinhän minä taas klo 7, mutta onnistuin ajautumaan uudestaan uneen kylkeä kääntämällä. Joka tapauksessa parempi iltavuoro ehkä tulossa, kun ei ole jo aamuvuoron aikaan aloittanut.

Ryhdyin kahvinjuontiin. Takassa tulet rätisi. Jalat peiton alla ja seinään nojaten luin Moniarvoinen terveys -kirjaa. Ajatus karkaa mahdollisiin uusiin työtehtäviin. Niissä tulisin kohtaamaan muita omaishoitajia.

Kuvittelin jo kuinka saapuisin jonkun kotiin ja kohtaisin huolestuneen omaisen ovea avaamassa. Huomasin itkeväni, suorastaan ulvovani myötätunnosta. Tunsin halua sulkea halaukseen kaikki omaishoitajat!

Omaishoitajuus voi tehdä ihmisestä vahvemman, kestävemmän ympäristön asettamia paineita kohtaan, vaikka toisaalta paineet omaishoitajuuden myötä lisääntyvät samaan aikaan. Omaishoitajat ovat totaalisen yksin omassa elämäntilanteessaan. Muut voivat sivusta vain seurata - ja joko ymmärtävät edes osin tai sitten ihan väärin näkemiään tunteita omaishoitajassa tämän käydessä läpi älyttömiäkin variaatioita eri asioista.

Omaishoitajana tunnen ylpeyttä siitä, mitä olen tähän asti tehnyt ja jaksanut, vaikken olekaan kuin harrastanut omaishoitajuutta työn ohessa. Työni, se pikkuruinen urani, jota olen tässä omaishoitajuuden aikana onnistunut luomaan, on pitänyt minut kokonaisena ihmisenä. Minuna. Yksilönä. Ei vammautuneen mieheni jatkeena. Omaishoitajuus on vahvistanut siinä missä on myös löytänyt heikkoja kohtiakin. Mutta minä olen minä, joka tapauksessa.