Systeri soitti eilen. Se ainoa. Hän on tyyppiä, jolla ei ole suodatinta. Tai ei käytä sitä ainakaan minun kanssani. Eikä äidin. Mieltä pahoittavia sammakoita putoilee aina, takuuvarmasti. Hänen maailmaansa ei vain tunnu mahtuvan kahta asiaa: ei tarvitse olla toisen ongelmiin ratkaisuja ja pidä huolta ensin omista asioistasi.

Siskoni on nuorempi minua, mutta olettaa olevansa siitä huolimatta viisaampi. Viisaampi äitiämmekin. Siis meidän omissa elämissämme! Voi sitä omnipotenssia tunnetta, mikä hänessä mahtaa mahlan lailla virrata.

Äiti yrittää aina siloitella, vaikka samaan soppaan me joudumme tahoillamme. Äiti jäi yksin muutama vuosi sitten isän kuoltua - yllätys, yllätys - aivoinfarktiin. Äidille jäi iso omakotitalo hoidettavaksi yhtäkkiä. Ei halunnut siitä pois muuttaa. Ja miksi pitäisi, jos kerran siinä viihtyy. Sisko alkoi puhua kuitenkin osakkeeseen siirtymisestä. Ja perinnöstä ja voi helvetti.

Nyt kun mieheni vammautui aivoinfarktin seurauksena, olemme äidin kanssa samassa tilanteessa. Minullekin jäi omakotitalo. En minäkään halua mihinkään muuttaa. Sisko yritti käännyttää minut muuttamaan isoon kaupunkiin, jossa mieheni saisi asiallista kuntoutusta ja niin edelleen. Suutuin niin kovasti, että keskeytin puhelun enkä vastannut soittoihin pariin-kolmeen viikkoon.

Jos minun tai äidin elämällä ei ole mitään arvoa, vaan minun pitäisi esimerkiksi tuhota kaikki se mitä olen parinkymmenen vuoden aikana rakentanut omien arvojeni ja mieltymysteni mukaiseksi, minä lakkaan olemasta. Minun on säilytettävä minulle tärkeät asiat vaikka ne maksaisivat miehen kuntoutumisen hidastumisena.

Jos neuvoa annetaan jääräpäisesti toisen näkemyksiä vähätellen, ei auta se, että tietää, että hän on sisareni ja pohjimmiltaan ajattelee minun? (vai mieheni?) parasta. Parhainta asiassa on, että silloin kun minun lapset olivat pieniä, hän neuvoi kasvattamisessa. Nyt hänellä on pienet lapset ja hän on tyystin unohtanut kasvatusohjeensa. Ehkä hän huomasi pian, ettei se olekaan niin helppoa.

Eilen puhuessamme suhteestani (tai sen olemattomuudesta) appivanhempiini, hän yritti saada minut pitämään yhteyttä. Pois se, että minä en jaksa ja sekin vie paljon voimia niistä vähäisistä varastoista, joita tarvitsen ihan arjen pyöritykseen. Minusta on tullut niin hemmetin itsekäs. Ja että minä nautin tästä tunteesta. Että voi näyttää etten minä jaksa enää tätä peliä, jonka säännöt ovat syvältä.

Kuulkaa pahinta asiassa on, että hän työskentelee kotisairaanhoidossa. Olisipa kiva, jos löytyisi edes asiakkaille jonkinlaista myötäelämisen taitoa. Että ymmärtäisi käyttää empatiansa edes työssä, jos omaisille ei sitä heltiä.

Olisi laadittava toinen taktiikka puheluiden suhteen. Kun yleensä kysytään mitä kuuluu, olisi sisaren kohdalla siis kokeiltava sitä, että kertoisi vain hyviä uutisia. Vieläkö hän pääsee neuvomaan? Luultavasti. Mutta pitää kokeilla. Ei hän kuitenkaan miksikään muutu.

Eilisen puhelun antia oli tällä kertaa, että "Meinaatko sinä ottaa sitten kaneja, kun sun kanit joskus kuolevat?" Perkele, kun olikin ajankohtainen kysymys! Siis tarkoitti sitä, että kanit joutaa tappaa tai ainakin antaa kuolla. Jos on neljä kania, luultavasti ei siis ihan tämän vuoden asia miettiä otanko lisää. Luultavasti otan. Ja eilisen jälkeen aika todennäköisesti. Arggh, helvetti mikä tampio pitää olla siskona. Onneksi äiti on jees.

Ja sitten lisäantia: "Yrittäkää tulla täällä äidin luona käymään, kun se tekee teille hyvää." (Neljän tunnin ajomatka, pidätyskyvyttömyydestä kärsivä mies, huonokuntoinen auto ... ) Varmasti piristää. Sisko sen tietää, perkele. Ja koirat pitää ottaa mukaan. Eli minä ruokin ja kusetan niitä sen ajan, mitä ukko ymmärtää olla tarvitsematta apua. Että silleen on tämä minun hoitajasisareni ajanhermolla ja tajuissaan. Ei siis auta vaikka rautalangasta vääntäisi.