Mä vaan pogoon mä pogoon kunnes kuolen! Pelle vaan pogoo. Joko Pelle on aineissa tai tosi surkeassa kunnossa. Mutta siitä on niiiiiin kauan kun olin villi ja vapaa. Eipä silti, että tuntisin itseäni vanhaksi, vain sellaiselta, jonka juna on jo mennyt ja uutta ei näytä tulevan.

Eniten kai risoo se, ettei ymmärrä sitä, että jos on neljäkymmentäkolme vuotias, ei kannata kuunnella nykynuorison musiikkia, jolle tähän asti olen kuitenkin joutunut omien lasten kautta alttiiksi. Ja kun se kuitenkin on parempaa kuin Agents ja Simo Silmut tai mitä piruja ne nyt oli. Täällä maalla tuntuu minua nuoremmatkin kuuntelevan iskelmämusiikkia. Sekään ei mahdu mun kaaliin, ei sitten mitenkään. Tunnen olevani niin yksin ja omituinen.

Mahtaakohan muut muistaakaan Bay City Rollersia? Silloin aikoinaan piti siis olla BCR-fani, mikä muistuttaa tätä minun nykyistä tilannettani. Silloin sitä oltiin sitten faneja kun muutkin olivat. Teddy ja the Tigers on hieman hieman vanhentunut aikain saatossa seuraavassa linkissä, mutta musiikissa ei ole vikaa, vaikken niin Rockabillyfani olekaan.  Teddy ja the Tigers oli kotimainen vastine Stray Catsille

Kauan piti miettiä luokkani koviksien suosikkibändin nimeä. Alkuun en muistanut kuin pukeutumisen, sillä siinä puettiin poolopuseron päälle baseball-paita. SLIK! Se se oli. Jännityksellä tuubasin, että olenkohan edes yhtään kappaletta kuullut. Nimet ei sano mitään, mutta jestas että mahtava nostalgia tulvii yli hilseen ja korvat meni lukkoon, kun piti kaiuttimet laittaa huutoasentoon. No, noloa on tietysti se, että pelkkää shittiähän tuo on, mutta johti minut nuoruuden alkuvuodet.

Sain ystävän veljeltä kasetin, joka oli vaaleanpunainen. Yhtye oli Yes ja levy Relayer. Sittemmin ostin levyn cd:nä Helsingistä Aseman tunnelista. Liikkeestä ihan, en mistään pimeästä... Yes oli progebändi eli soitti progressiivista rockia. Minä kuvittelin kasettia kuunnellessani pimeässä huoneessani, että tällaista luultavasti huumeissa olevasta tuntuu. Koskaan ei tehnyt aineita mieli kokeilla, joten sain ihan tuntuman musiikillisesti.

Musiikki on vaikeatajuista, mutta kun muutaman kerran kuuntelee, riittävän haasteellista aivoille kuten klassinen musiikki on parhaimmillaan. Kappaleiden pituudetkin olivat luokkaa 20 minuuttia.
Kukaan muu perheestä ei ymmärrä tätä musiikkia ollenkaan. Käsittämätöntä!

Serkkupoikani Tampereelta soitatti etenkin Sleepy Sleepereitä. Mutta en minä jaksanut niitä sanoituksia - niin machoa. Wiki tietää ja kertoo bändin Takaisin Karjalaan levystä seuraavaa: "
Vuonna 1977 yhtye aiheutti pienehkön skandaalin levyllään Takaisin Karjalaan. Alun perin nimi oli Karjala takaisin, mutta tällä nimellä levy-yhtiö EMI  ei uskaltanut sitä julkaista. Levyllä kuultiin mm. kappaleet Kapina Wiipurin asemalla, Anarkiaa Karjalassa, IC:llä Karjalaan, Jytinää Eestissä, Mennään Karjalaan ja Kaapataan lentokone Moskovaan. Levy oli vallitsevan itsesensuurin aikana liikaa.Suomi-Neuvostoliitto-Seuran Kajaanin osasto paheksui helmikuussa 1978 julkisesti yhtyeen musiikkia ala-arvoiseksi ja Suomen ja Neuvostoliiton hyviä suhteita vahingoittavaksi. Raha-automaattiyhdistys reagoi nopeasti ulkopoliittiseen keskusteluun: "Kaapataan lentokone Moskovaan" -single poistui jukebokseista."

Sliippareitten lisäksi serkkupoika aivopesi Juicella, Tampereelta kun oli. Minun nuoruushan tuli vietettyä pk-seudulla... Hurriganes oli Pelle Miljoonaa ennen. Kunnon irtiotto SLIKeistä ja muista muiden suosikeista. Hurriganes oli enemmän poikien juttu. Plääh. Aina erilainen, aina yksin. Tein kyllä sitten esitelmän Hurriganesista musiikkitunneilla ja sain pojilta arvostusta. Ja Hurriganes oli Hesasta eli naapurinpoikia. No, tuo länsisuomi olisi saanut olla parempaa, mutta englannilla pärjäsi Ruotsissakin.

Animalsin levyn sain sisareltani, kun ei se oikein digannut. Minuun upposi, vaikka arvasin ettei The House of the Rising Sun ihan viaton ollutkaan. Eagles, voi miten hauskoja tunteita tuli taas pitkästä aikaa kuunnellessani. On kaiketi pakko etsiä levysoittimelle korjaaja, sen verran paljon tuolta hyllyltä löytyy noita LP-levyjä. Ja entäs Boney M? Kun paikkakunnalle kevällä jonain vuonna nuoruudessa tuli huvipuisto Seiterä tms. soi Boney M. Itse tykkäsin Sunnystä.


J. Karjalaisen ensimmäinen kappale Ankkurinappi soi joku vuosi sitten. Sen jälkeen ostin monet levyt ja kuulun Karjalaisen kannattajiin, joskin tämä Lännen Jukka ei oikein kolahda. Mutta arvostan suuresti sitä, että Karjalainen on kokeillut rohkeasti musiikkia laidasta laitaan  menettämättä peruskuulijakuntaansa.
 
Eput minä miellän tuonne seurusteluaikaan, vaikka ensimmäinen kesätyörahoilla ostamani levy oli Eppujen Akun tehdas. Seurustelu mieheni kanssa lavensi musiikkitarjontaakin, mutta täytyy todeta, ettei musiikkimakumme ollut kovinkaan samanlainen.

Tavatessamme harjoittelimme molemmat isolla maatilalla Varsinais-Suomessa ja eläinsuojista löytyi kissanpojat, jotka adoptoimme ja saivat nimeksi Hevy ja Disco. Mikään discohile en tosiaankaan ollut, mutta yksinkertaisesti kuvasi eroavaisuuttamme musiikin suhteen.

ZZ-Topin ja monet muut. Popedan kovinkin machomaiset ja rivotkin sanat menivät kuunnellessa Pate Mustajärven miehekästä ääntä. Meidän pienet lapsetkin lauloivat rumia lauluja onneksi kuullen sanoituksia väärin ja äidin vielä enemmän väännelessä niitä siivommiksi. Koska lasten lempi laulu oli Jos P... saan ei estä kukaan. Onneksi kuulivat että HILLOA tai Hillua. Mutta kieltämättä korvat punaisena työntelin kirkonkylän marketissa ostoskärryä lasten laulaessa suureen ääneen tuota laulua. Erotomaniaa en tuubista löytänyt...

Elettiin vielä LP-aikaa. Tuli ostettua klassistakin. Jazzia, bluesia, rythm'n bluesia. Levyjä kasapäin. Lapset leikkiväiset laulavaiset hyppivät, neula hyppi lautasella. Kääk, näitä vanhoja taloja ja etenkin lattioita.... CD:t valtasivat pian epäkuntoon menneen levysoittimen. Nyt on uutta soitinta odottamassa sata LP:tä. Virattomana. Täynnä nostalgiaa.

Klassiseen musiikkiin kasvoin äitini kautta. Hän oli tehtaalla töissä vuorotöissä. Iltavuoroon mennessään hän nosti jalat sohvalla selkänojalle ja kuunteli radiota. Silloin valinnanvaikeutta ei ollut ja radiosta tuli iltapäivän klassista. Vuosia opin kuulemaan klassista musiikkia. Yläastella meillä oli musiikissa sitten Mozartin Taikahuilu käsittelyssä. Vivaldin Neljä vuodenaikaa ja Edward Griegin Peer Günt tuli tutuksi. Musiikki tuli nimiksi, säveltäjiksi ja todeksi.

Mikään musiikki ei ole aivojani käyttänyt niin totaalisesti kuin klassinen musiikki. En niinkään Mozartia (liian älykästä?) mutta Bach, voi jösses! Oopperoita vihasin pitkään, kunnes ostin tosi halvalla Verdin Othellon kirpputorilta euron hintaan. Muutama sinnikäs kuuntelukerta ja opin kestämään sopraanojen ääntä. Lakkasin ajattelemasta sitä lauluna, vaan instrumenttina. Ja kun yksi ooppera aukaisi esteet tieltä, kaikki käy.

Paitsi Matti ja Teppo, joista tulee nuoruus mieleen ja poika, kirjeenvaihtokaveri Seinäjoelta. Käsittämätöntä, että nuoret kuuntelevat jotain Mattia ja Teppoa 80-luvulla. Tapasimme kerran, mutta olisihan se pitänyt arvata, ettei siitä mitään tule, jos kaiken takana on nainen. Voi miten hävettää tuo vieläkin.

Eipä silti, että miehelläni ja minulla olisi yhteinen musiikkimaku. Turos Hevi Gee, noup. Sleepy Sleepers, noup. jne. Mutta hei, ei Mattia ja Teppoa.

En tanssi, kiitos. Ei iskelmää. Koska, musiikillisesti ei anna mitään. Ei käyttöä. Sanallisesti enemmänkin säälittää, ahdistaa. Vanhoja iskelmiä kuunteleekin eli pitää mennä kauas 50-luvulle asti. Sitten ehkä jotain poikkeuksia Veikko Lavi. Isäni tykkäsi. Enhän minä nuorena, mutta viisaita kielikuvia luo nuo lyriikat. Kertovat tavallisista ihmisistä.

Toisaalta tangomusiikki on mukaansa tempaavaa - tosin vain noin kuvainnollisesti. Oikeastaan salsa on ainoa, mikä selvinpäinkin aiheuttaa tahatonta tanssitahtoa. Ehkä joskus vielä käyn Kuubassa ihan itse tai sitten en. Syynä ei ollut kuitenkaan 90-luvulla maailmalla suosituksi tullut Buena Vista Social Club, vaan halpisosto jostain kitumarketista. Hulvatonta kesämusiikkia Kuubasta.

Vaikkakaan kuubalaiset eivät ole elämäänsä suinkaan erityisen tyytyväisiä, minua kiehtoo tuo hieman samanlainen tavarataso kuin omassakin elämässäni. Minun vain on ainakin tällä hetkellä osittain omavalinta. Tahto kuluttaa telkkarit pimenemistaivaaseen asti. Myös monet muut koneet ovat meillä loppuvaiheenhoidossa. Tiedän ja uskon, että sitä köyhyyttä ja kurjuutta korvaamaan ja toisaalta hetkeksi unohtamiseenkin salsa tarjoaa kuten kuubalainen jazz ja tango lohtua.

Muutoinkin olen sitä mieltä, että ei kannata kuunnella suosituinta ja tunnetuinta esiintyjää, vaan todellista kansanmuusikkoa. Kuuban Veikko Lavia, ei Kuuban Simu Silmua tai Antti Tuiskua. Ei sitä edustavinta ja muodollisesti pätevintä.

Rainbowin perin mieheltäni. Hän hankki monta cd:llistä. Ja kun sieltä mieluista etsin... tunsin kaikki, vaikken nimestä tunnistanut. Kuulomuistini on just perfect. Tässä rauhallisemmasta päästä Catch The Rainbow. Ja hyvin nuo lapsetkin Rainbowin tuotannon tuntevat.

Vesa-Matti Loiri - Lapin kesä Olisi voinut olla melkein mikä tahansa kappale Loirilta. Olkoon tämä, koska olen auttamaton lapinhullu.

Muita merkityksellisiä:

Luis Armstrong ja Ella Fitzgerald Summertime

Uriah Heep - Easy Living

Nirvana - Lithium

Queen - Bohemian Rhapsody

Electric light orchestra - Livin thing

Eva Dahlgren - Ängeln i rummet

Dire Straits - Private Investigation

Dire Straits - Telegraph Road

UB 40 - I Got You Babe

Barbra Streisand - New York State of Mind

Frank Sinatra - My Way

New York, New York - kappale, tässä esittää Pavarotti ja Lisa Minelli


Omat lapset tuovat sitten oman musiikkinsa mukanaan ja täytyy sanoa, että viime vuosikymmenen miettiminen pistäisi pääni ihan sekaisin. Jotenkin tätäkin tehdessä meni alkuun ihan intona mukaan ja sitten se jäi roikuksiin. Joten koska vuodatus sitä aina lähemmäs toi ja minä julkaisupäivää useasti siirsin tuonnemaksi, päätin, että nyt lähtee.