Ei ole muuta kauheampaa asiaa elämässä - etenkin naisen - kuin rypyt. Nyt liioittelin. Rypyt varmaan kuuluvat tietyntyyppisiin verhoihin ja vaatteisiin, sappaaisiin sekä karjalanpiirakoihin. Mutta muualla ryppy on kirosana.

Ihmisen (lue: naisen) elämän kuuluu romahtaa kun ensimmäinen ryppy ilmestyy. Koko päivä menee kuulema pilalle, kun hampaita harjatessa 30-vuotiaana huomaa ensimmäiset rypyt. Voi helvetti! Peli on menetetty. Olisi pitänyt ostaa vaikka mitä liftiä ja creamia naamariin. Nyt äkkiä kauppaan. Enää ei voi  Nivealla selvitä.

Minä en käytä Niveaakaan. Apua. Ja olen yli 40-vuotias. Onneksi olen tyttösen iässä työpaikallani, sillä asukkaat on enimmäkseen yli 80-vuotiaita. Heidän mielestään elämäni on edessä tai ainakin pahasti kesken. Heidän näkökulmastaan.

Ketä uskoa? Mainokset väittävät taistelun olevan jo ohi. En olekaan pitänyt itseäni rasvojen arvoisena. Niin. Ei ollut aina varaa. Ja suurin syy on EVVK. Ihmisen kuuluu vanheta ja siihen kuuluvat erilaiset ilmiöt. Ne rypytkin.

Olisipa sellaista rasvaa purkissa, että sillä henkisen minän rypyt oikeavat. Olisin sen arvoinen. Sitä pitäisin tärkeänä ja vaikka päivän paastoaisin viikossa, jos rahat eivät purnukkaan muuten riittäisi.

Huoks. Ulkoinen kauneus on kai sitten tärkeämpää. Tai siitä yritetään tehdä tärkeämpi. Kyllähän se itsetunto kasvaa, jos luulee toimineensa hyvin ja näyttävänsä hyvältä.

Mutta ehkä ajat muuttuvat. Ennen ei voinut kuvitella, että mainoksissa on eläkeiässä olevia ihmisiä. No, tyylikkäitä sellaisia. Oikeita harmaapanttereita. He mainostavat ummetuslääkkeitä, sillä muun ikäisiähän kyseinen vaiva ei koske kuin vauvoja ja vanhoja. Minäkin harjoittelen jo syömällä pellavarouhetta lähes joka päivä. Eihän minulla ole tietenkään ummetusta, sehän on vanhusten ja liikkumattomien ihmisten vaiva. Joopa joo.