Kahvia juodessani katsoin Salainen  miljönääri ohjelmaa TV2:lta. "Lontoolainen kiinteistömoguli David Pearl värväytyy Portsmouthin suurimman sairaalan vapaaehtoistyöntekijäksi. Löytyykö sairaalasta arjen sankareita, joita David voisi rahoillaan tukea?" Onnetonta. Ai, mikäkö? Minä itkeä vollotin, kun sattui niin hassusti, että David tapasi halvaantuneita ja heidän omaisiaan. Yksi heistä oli ollut ennen eläkkeellejäämistään perushoitajana. Hänen miehensä oli saanut aivoinfarkteja - useita ja muutamalla lauseella nainen yritti kertoa, miten rankkaa miehen hoito on.

Kaksi lausetta riitti. Ja nyt niiden muisteleminenkin. Tiedän tarkalleen, mitä se on. Sitä ei voi kai koskaan kyetä välittämään, miten omainen sen kokee. Tai ainakin naiset, kun puoliso halvaantuu.

No, itkua tuli ihan ääneen vollottaen, ei lohduttomasti vaan siten, että tietää, että on elossa ja helpottaa taas joksikin aikaa. Surutyötä siis tapahtuu jatkuvasti.

Kesken itkun huomasin, että koirat tulivat kysymään, mikä hätänä. Kuutti - se nuorempi - meni selälleen ja odotti rapsutuksia, kun kerran jalka oli joutilaana. Ja silloin tajusin. Verisiä karvoja. Taasko juoksuaika? Oh my god! Ja veritippoja oli muuten lattiallakin. Ja nauruksi meni, sillä oli varmaan villasukka käynyt Kuutin verisissä karvoissa. Itkin ja nauroin. Koirat heiluttivat häntäänsä, sillä itkemiseeni eivät ole tottuneet, mutta nauramiseen kyllä. Elämä voittaa.