Kun kaikki piti jo olla hyvin, - no ainakin mieheni puolesta - kaikki meni uusiksi. Avustaja olikin pari tuntia täällä oltuaan saanut allergisia oireita, joita oli vieläkin. Joten se siitä sitten. Joko koirat tai kani oli laukaissut sen. Tai navetassa käynti. Joten turha on aloitella mitään. Ja alkoikin just tuntua siltä, että unohdetaan koko avustaja touhu.

Miksi edes kuluttaa voimia tällaiseen jonnin joutavaan, josta hyötyy vain se joskus itsekkäästi ajatellut vammautunut mieheni? Hänhän ajatteli että jos jotain tulee käymään, se on varmasti kuolema. No, eloon jäi. Hauskaa varmaan. Saan minäkin maistaa sitä itsekkyyttä ihan pohjattomasti. Kantaa vastuun hänen hyvinvoinnistaan, kuntoutumisestaan ja etenkin minulle jätetyistä yrityksen veloista. Kiitos vaan tosi paljon!

Kuten äänensävystä saattaa kuulla, on hitommoinen morkkis taas kaikesta. Ja sittenkin karjalaisuus pilkistää. Jos jotain huonoa, jotain hyvääkin. Eli ei avustajaa kotiin. Kesän vietän lasten kanssa. Töissä käyden.

Ehkä käännän nyt odotukset sukulaisille. Että nyt näytätte, onko mieheni paikka laitoksessa. Jos vastaatte ei, olkaa hyvä ja ottakaan hänet sieltä pois koteihinne, mökillenne. Ai, eikö huvita? Ettekö uskalla? Mieshän saa siis kärsiä laitoksessa kesän, saa siellä laadukasta hoitoa. Yksilöllistä ja etenkin kuntouttavaa.

Tervetuloa todellisuuteen kaikki. Tätä se on. Jos olisin alkkis, voisin mennä sairaalaan kuntoutumaan. Saisin hoitoa ja lääkkeitä sekä ravitsevaa ruokaa. Ja sitten ei kun vetämään viinaa, kunnes tulisi huonot pahemman kerran housuun. Sitten sairaalaan ja kuntoutumaan. Ei kai sairaalassa muut kuntoudukaan  kuin spurgut ja rikkaat, jotka lähtevät akuuttihoidon jälkeen kotiin oman hoitajan kanssa.