Taidan koukuttua vähän kaikkeen. Osa kai on opittuakin. Esim. valoisuuden lisääntyessä aamuisin, aikaisin ylös. Juhannuksena voi tulla hankalaa....

Osittain vielä tämän hitaan toipumisen, (sillä kaiketi kuitenkin olen toipumassa?) olen totaalisen väsyneenä ollut eilen aamuvuoron jälkeen. Niin tänäänkin. Ja syötyäni katsellut televisiota, kunnes olen nukahtanut. Nyt kumpikin kerta ns. ettonet kestivät reilun vartin, joten sellainen koomaan vajoaminen ei tapahdu kuin minulla yleensä.

Tänään päätin, etten käy saunassa, kun olen väsynyt. Ettoneiden jälkeen innostuin lämmittämään saunaa.

Saunasta tuli mieleen turvattomuus. Sitä äitini tuntee nykyisin yksin ollessaan jäätyään leskeksi isäni kuoltua aivoinfarktiin, kuten taannoin taisin kertoakin. Hän ei uskalla saunoa siis yksin ollessaan. Ihmetteli, kun kerroin lämmitäväni saunaa. Että uskallanko minä yksin saunoa? Kyllä minä ajattelin, etten uskalla saunoa yksin, kun mies on avuton ja ikääkin minulla on alle viisikymmentä. Että alkaisin pelätä elämää ja sen vaaroja.

Vaikka siis olemme äitini kanssa samanlaisessa tilanteessa tavallaan, rumasti sanottuna minulla on aivoleskeys, ainakin jos on uskominen neuropsykologisia mittauksia. Ja tavallaan kyllä allekirjoitankin tuon. Ihminen, joka puhuu, kun kykenee, toimii, kun kykenee eikä kykene ollenkaan pyytämään apua siitä huolimatta: en voi hyvällä tahdollakaan kuin kokea olevani naimisissa vajaakuntoisen kanssa, jonka läsnäolosta en tulisi kai koskaan turvaa saamaan.

Näin se vaan menee.

Eli ei avioeron kokeneetkaan lakkaa saunomasta. Miksi minäkään. Sitäpaitsi, nythän yksin ollessa vaaran mahdollisuus pienenee, sillä jos minulle sattuu jotain... so what. Jos mies on kotona, kaikki on tuplaten vaarallista. Nyt voin nauttia elämästä ja saunomisesta, kunhan vain huolehdin omasta turvallisuudesta ihan samalla lailla kuin ennenkin. Eli en hypi lauteilla enkä temppuile lauteilta alastullessa. Sitäpaitsi saunaan laitettu tukikaide on käytössä. Myös minäkin olen sitä oppinut käyttämään.