Nyt on kulunut reilu vuosi miehen vakavasta sairastumisesta.

Tämän vuoden aikana olen useasti pelännyt, että tuleeko minulle vakavia psyykkisiä oireita esim. masennusta. Niitä merkkejä kai lähipiirikin etsii. Eräät läheiset joutuvat kuuntelemaan sitä synkintä puolta asiasta. Sitä kun synkkä, musta pilvi laskeutuu ylleni. Kun jurnutan kaikesta. Kun mikään ei tunnu menevän hyvin. Heillä on aihetta huolestua. Vaikka minä vain tunnen turvallisuuden tunnetta heitä kohtaan. Että uskallan kertoa synkistäkin ajatuksista jollekin. He vain saavat tuta mustista pilvistäni.

Muuten joudunkin tai tunnen joutuvani todistelemaan jaksamistani. Jos sairastun, se johtuu työkavereiden ja miestä hoitavien mielestä tästä stressitilanteesta. Täh? Enkö minä muuten olisi tänäkin vuonna voinut flunssan saada? Ja sen jälkitautia? Ehkä osumakerroin on suurempi, mutta pitääkö minun kantaa stressisyytä tässä? Voisinko minäkin sairastaa flunssaa vain sen takia, että olen ihminen. Ihan tavallinen sairastuva ihminen.

Synkistä, mustista pilvistä huolimatta, tunnen olevani realisti. Jossain määrin optimistinenkin, sillä haaveilen kaikennäköisistä remonteista. Sehän kertoo tulevaisuuteen uskomisesta. Ei masentunut sellaisia haaveita tällä volyymilla suunnittele. Tunnen riemua ja tunnen surua. Olenhan ihminen. Mutta omaishoitajana mikään ei näytä olevan itsestäänselvää. Ihan kuin pitäisi lupa olla iloon, suruun - ja nyt siis sairastamiseen.

Myötätunto on jees. Sääli on sairautta. Jaksamisen toivotus on sieltä ja syvältä. Kerron miksi. Jos minulle sanotaan: Jaksamista, se on kehote minulle. Minun oletetaan jaksavan. Kehottaja vain toivoo, että minä jaksan. Toivottajat tarkoittavat hyvää, mutta sanoissa piilee salakieli. Ymmärrättekö? Olen suuri saivartelija, tiedän sen.

Mitä sitten toivottaa? Tieto siitä, että on toisen ajatuksissa usein, antaa voimia. Toivottavasti ei kuitenkaan säälittävänä otuksena. Ehkä on parempi vain olla toivottamatta mitään. Elämä vie miten vie. Ehkä jaksamisen toivotuksen kaksinaismerkitys minulle onkin vain pääni keksimää: minun jaksamiseni kun on suoraan verrannollinen miehen hyvinvointiin.

Tästä ajatuksesta päästäänkin toiseen kipeään aiheeseen. Miehen ystävät. Pidän heihin välimatkaa, sillä he elävät entisessä, jonne ei ole paluuta. He tuntuvat vetävän minua entiseen, vaikkei sitä ole olemassakaan. Mies ei ole tavannut useimpia heistä, eivätkä he kykene häntä kohtaamaan - eikä siten tulemaan pois entisestä. Kieltävät tämän todellisuuden ja kaikki menetykset, joista minulle - ja kenties miehelleni - on tullut uusi todellisuus. Hyväksyttävä sellainen.

Kriisityötä opiskelin hoitajaksi kouluttaessani itseäni. Silloin kriisiä kuvasi hyvin piirros tuolista. Ennen kriisiä oli piirros selkänojallisesta tuolista. Kriisin yllättäessä tuoli menee palasiksi. Niistä on sitten koottava tuoli uudestaan. Entistä ei saa, ei ainakaan täysin vakaata. Epävarmuus jää tiedosta, että kriisi voi kohdata.

Minun tuolini on kaksi jalkainen. Vielä. Mutta olen minä sillä istunut, kun siinä ei ollut kuin yksi jalka. Ja iloinnut siitäkin. Aikaa myöten tarkoitus olisi lisätä jalkoja, kenties se selkänojakin - ja miksei myös käsinojat, joita ei ollut alunperin. Omat jalkani pitävät tuolia kaksi jalkaisena pystyssä. Pitivät yksijalkaistakin, vaikka se onkin raskasta. Ja sehän tässä kaikessa on voimia vienyt. Selvitä kaksijalkaisella tuolilla samaan aikaan kun toisten tuolit ovat nelijalkaisia.

En tosiaankaan ole ainoa maailmassa, jonka tuoli on kaksijalkainen. Kaikilla ei ole tuolia ollenkaan. Se on juuri mennyt kasaksi tuolin osia. Pahin on tapahtunut. Se mitä kukaan ei olisi voinut uskoa. Vain kasa tuolin osia lattialla. Haluaisin olla sanomassa heille, että et varmaan usko, mutta  kaksijalkaisellakin voi istua. Ja olla onnellinen, koska minulla on ystäviä, jotka eivät roiku menneessä. Osa ystävistä on fyysisesti läsnä ja erittäin suuri osa täällä blogistaniassa. Kiitos teille. Tämä laulu on teille kaikille.