Kaikki muutokset ovat kaataa kaarnalaivani. Se minkä piti helpottaa, tuntuu olevan stressin paikka. Lokoisat olot ovat päättymässä. Eikä vähiten näiden epämiellyttävien ihmisten tulo kotiini.

Kuljin tuolla pihalla saksien kanssa. Oksasaksien. Kultapallojen auringon polttamat, valkoiseksi muuttuneet, viimevuotiset varret katkesivat nyt. Koko talven ihailin niiden muotoa ruskeaa navetan seinää vasten. Kauneimmat talventörröttäjät.

Siinä katkoessani ymmärsin taas miksi pidän syksystä. Onko tympeämpää puuhaa kuin siivota pihaa keväisin? Syksyllä jätän kaikki siivoamiset tietysti kevääseen, kun lumi armeliaasti peittää kaiken. Tai normaalina talvena ainakin. Sitä paitsi jos on niin onnekas maanomistaja, että tontti on lähes hehtaarin eli kaksi pihaa... ei tässä elämäntilanteessa voi löytää riittävästi puhtia kuin oven avaamiseen ja niityllä kahlaamiseen.

Viikate tuli terotettua ensi kerran. Viila tais jäädä nurmikolle.... ei jaksa lähteä hakemaan sitä. Jospa huomenaamulla käyn sen nostamassa korkeammalle. Tai illalla töiden jälkeen.

Olo kuitenkin vähän parani. Siis väsymys. Muuten tuntuu ettei henki vain yksinkertaisesti kulje. Allergiaako?

Keväällä kuultu huhu tienkorjaamisesta on saanut tuskan hien pintaan. Tietyö työmatkalle vielä. Kaivinkoneet ovat asemissa tien alkupäässä ja valkeita keppejä on tienvarteen ilmestynyt. Tienpinnan pitäisi nousta parikymmentä senttiä. Ei voi olla päivässä parissa ohitse se urakka. Toisaalta voin toivoa, että urakka lähtisi sivukylätielle ensin.

Olen taas yksin elukoineni ja ihanalta tuntuu. Olla ihan omillaan. Huolehtimatta lääkkeiden otosta, saunan lämmityksestä tai vessakäynneistä. Siis miehen.