Kun eilen illalla kuulin iltauutisista Yli-Tornion tapauksesta, en ihmetellyt. Ikää 88 v. Vaimo tk:lla. Ja kaksi kehitysvammaista tytärtä.

Sitä vain ihmettelee, että miten näinkin pitkään. Sanoin tyttärelleni, etten ihmettele, vaikken tiedäkään syytä. Nyt Iltaslehti on haastatellut naapuria. Ja nehän ne tietää asiasi paremmin kuin sinä itsekään. No, keharit tyttäret laitettiin viikonlopuksi kotihoitoon 88-vuotiaalle isälleen. Äitihän oli jo vuodeosastolla. Pitäisikö hälytyskellojen soida päättäjillä. Tarkoitan nyt muita kuin poliittisia päättäjiä.

Voi sanonko mikä. Taas odotetaan että omainen jaksaa, kun on kysymys omaisesta. Kun olette niin hyvin hoitaneet tyttöjä tähänkin asti ja vaimokin on nyt osastolla, niin jaksatte (88-vuotiaanakin...)

Pahasti sanottuna, olisi pitänyt vavisuttaa asioita hoitaneita, mutta nämä on helppo unohtaa. Pitäisi pelottaa jokaisessa Suomen kunnassa.

Kotona asumisen kääntöpuoli. Yhteiskunta toivoo, että vain toinen puolisoista sairastaa, jolloin toinen voi hoitaa. Hälytys. Silloin olisi jo remmin pyörähdettävä päälle, eikä remmi ole suinkaan sen pienin. Pitäisi tehdä kaikkensa, ettei voimat mene yhtään enemmän kuin ennen tilanteen huonontumista. Siten turvattaisiin se kotona asuminen.

Järkevänä pidetty mies katsoi loppujen lopuksi järkyttävän loogisen loppuratkaisun tarpeelliseksi. Ei tarvitse yhteiskunnan enää auttaa ketään heistä. Alkanevat olemaan aika monen mielestä loogisia nämä oman käden kautta lähdöt, varsinkin yksinäisillä vanhuksilla. Saati omaishoitajilla, jotka saavat taistella ensin omaa ylpeyttään vastaan apua hakiessaan - ja sitten sitä saadakseen. Liian myöhään.

Pelottaa ja ahdistaa. Pommi räjähtelee käsissä. Paljon olisi pitänyt tehdä jo aiemmin, ja nyt resurssit eivät riitä kuin ehkä kriisiaputyöhön näihin jälkitilanteisiin. Nyt pitäisi olla päättäjillä rohkeutta tehdä päätöksiä, joilla olisi kauaskantoisia vaikutuksia eikä vain hätäapua. Tympii tämä toivotaan parasta ja pelätään pahinta - ajattelu.

En voisi nukkua öitäni, jos olisin päättämässä asioista sidotuin käsin. Vaihtaisin työtäni oitis. Tai olisi noustava taistelemaan, vaikka sitten menisi virka lisineen.

Suuri on syyllisyys jälkeen jääneille lapsille. Kuinka paljon tiesivät ja mitä ajattelivat tekevänsä. Vai kerkesivätkö omilta murheiltaan? Voimia heille kuitenkin toivon sen paremmin tietämättä ja tuntematta tilanteita. Useinhan omaishoitajat eivät tätä jaksamattomuuttaan näytä läheisilleen säästääkseen heitä.