Kiitos kommentteistanne sisaret! Ne eivät suinkaan ole syynä tuohon otsikkoon... hehheh. Vaan kommentoidessanne kommentteja... joskus jokin asia napsahtaa paikoilleen.

Viimeaikojen jatkuva päänsärkyni on merkki stressistä. Ensin ajattelin, että kunhan tytön valmistujaisjuhlavalmistelut on tehty, kyllä siitä. Sitten ajattelin, että pieleen mennytkö avustaja-asiako tässä nyt, mutta ei. Tai kaiketi edellisetkin.

Tajusin ennen tajuamista, että olen ihan yksin tuon mieheni hoitajana. Sitähän olen halunnutkin. Sen jälkeen, kun en saanut tukea siinä missä tarvitsisin eli miehen hoitoon muualla kuin laitoksessa. Kun en saanut mitään selitystä siihen, miksi se on vain minun työni. Ja varsinkin kun sain vastapalveluksena sellaista apua, mitä en halunnut tai ainakin väärään aikaan ja väärällä tavalla. Hyi minua kiittämätöntä miniää!

Jo ennen juhlia olin kuullut appivanhemmistani huolestuttavia asioita kyliltä. Ei mitään kyläjuoruja, mutten paljasta tietolähdettä. Ihan kuin sillä täällä mitään merkitystä olisi, mutta sen luotettavampaa ei vain ole. Ja juuri juhlien alla. Pyysin tyttäreltäni arviota appiväen voinnista. Enhän itse ollut läsnä. Taas hyi minua.

Tytön havainto tuki saatua tietoa ja voin todeta varjeltuneeni tällä tekemälläni välirikolla appivanhempien(kin) hoidosta. Sillä vaikka miehelläni sisaruksia on, he eivät asu ihan samalla paikkakunnalla. Joten äkkiä olisi nakki napsahtanut. Joten varmasti kaiken kaikkiaan kaikille hyvä ratkaisu, että tarvittavat toimenpiteet eivät ole sidoksissa minuun mitenkään, eikä varsinkaan tarvitse tuntea syyllisyyttä osani vähyydestä.

Se asia johon minä turvasin ajatukseni oli, että jos minä en jaksaisi tätä peliä pelata, voisin ottaa eron koko juttuun ja luovuttaa. Jättää mies vanhempien hoitoon tai ymmärrätte, että hoitavat vastedes tätä paperipuolta jne.

Siis tuolla ajatuksella leikin. Oli siis todellinen vaihtoehto, jos en jaksa.

No, koska appivanhempien tilanne onkin kääntynyt päälaelleen, ei ole ketään, jonka uskoisin miehestäni huolehtivan, joten olenkin se AINOA ihminen. Enää tämä ei olekaan vapaaehtoista, vaan nakki on napsahtanut. Uskomatonta, että olen aina vuoden myöhässä kaikesta.

Olla eron partaalla, mies sairastuu vakavasti. Tehdä sama päätös, appivanhemmat sairastuvat vakavasti. Etten vain minä ole seuraavana listalla? Vaikka ihmekös tuo olisi tämän sopan hämmentäjänä.

Kadunko välirikkoa? Vain vähän. Miten voin mennä kenenkään sukulaisten hautajaisiin, kun tuntuu, etten voi kohdata appivanhempiani? Hetken jo luulin juhlien jälkeen, että voisin kuvitella yrittäväni ensi jouluna - ihan käydä vain. Mutta nyt sekin karmii. Ymmärrän ettei tunteeni heitä kohtaan vain ole koskaan olleet riittävän hyvät, että se olisi kestänyt tämän mieheni sairastumisen.

Päänsärkyni johtuu siis siitä, että minut on pahemman kerran nakitettu tähän mieheni hoitoon ja ainoa vaihtoehto on riittävä laitoshoito tukemaan kotihoitoa, että nuppi pysyy kasassa jatkossakin.  Vaihtoehdot on vähissä. Ja sen tajuaminen ahdistaa vietävästi.