Tai siltä se ainakin on tuntunut. Että joku voi ajattaa pihaani traktorin peräkärryllisen tavaraa ilman lupaani ja sopimatta asiasta kanssani. Eikä kyseessä ole siis mikään yllätys, jonka tarkoituksena on tehdä saajansa hyvälle mielelle. Se on näyte siitä, ettei tämä olekaan minun kotini, jota hallitsen vaan joku muu  valvoo.

Katkeruus mieheni hoidossa yksin jättämisestä ja viha tästä toissapäiväisestä vallan näytöstä, myrkyttää minua. Vaikuttaa minun työhönikin. Se itsevarmuus, mitä olen itsestäni löytänyt tämän eripuran aiheuttaman vuoden aikana, jäi halkokasan alle. Sitä iltaisin ja vapaillani nyt kaivan esiin. Kiroten tilannetta, johon olen joutunut.

En halua uhkailla, mutta haluaisin viestittää, ettei tällaista kannata toista kertaa tehdä eikä varsinkaan enää tämän jälkeen yrittää puuttua elmämääni millään tavalla. Aivan hyvin voisivat kuvitella minun ottaneen avioeron miehestäni, joten pidetään puurot ja vellit erillään. Vaan miten kertoa se appivanhemmille ja saada myös uskomaan että olen tosissani?

Olen monesti puhunut miehelleni, etten häikäile käyttää avioerouhkausta niin sukuun kuin viranomaistahoon, mikäli muut keinot loppuvat. Ja sanonut myös, että käytän sitä, mikäli tilanne sitä vaatii. Sen jälkeen ukkoseni seurustellaan. Tosin asumuseroa voi olla vaikea järjestää, joten täytyy toivoa, että appivanhemmat sen ymmärtävät, että olen tosissani, eikä minua kannata suuututtaa.

Joka tapauksessa tämä tapahtuma on syömässä vähäiset iloni tällä hetkellä. Ja tässä tilanteessa en pysty keskittymään juuri mihinkään. Joten olen tässä lähdössä hakemaan lääkedosettia osastolta, kun en sitä eilen muistanut mukaani ottaa. Aamulääkkeitä tarvitaan tunnin päästä.

Tälle päivälle on kasautunut muutenkin tehtävää. Heinän niittoa kunhan lääkkeet haen. Puiden mättöä liiteriin ja heinän seivästystä sekä kerhonpitoa kylän lapsille. Mutta nyt alkaa niistä lääkkeistä....