töitä siis. Plääh. Vaikka olisi voinut käydä huonomminkin. Elinajaksi tuo on mitätön suuremäärä. Mutta lusittavaa töissä: henkeäsalpaava, tyrmäävä. Minä vain en jaksa. Perjantain aamuvuoron jälkeen kuljen varmaan hirveässä migreenissä tai sitten pilvissä. On aika hienoa ajatella, ettei kolmeen viikkoon tarvitse työpaikalla käydä. Tai juuri siinä kohdassa sitä rakennusta.

Kylmä totuus on että miehen vammautumisen jälkeen minäkin olen vammautunut ja minut on nimetty saattajaksi, edunvalvojaksi. Appiukko nimittänee minua kansanomaisemmilla nimillä. Tai niin olen kuullut luotettavalta taholta. Oma harkittu versio siitä lahjoitetusta puukuormasta, jota en olisi halunut kuuna päivänä.

Olen siis kuin lyöty. Aina kun luulen, että ehkä pääsen siitä ylitse, tulee appi ja näyttelee muiden silmissä kaiketi pelastajaa. Hän ei ymmärrä kaivavansa poikaansa sellaisiin mustiin vesiin väsyttäessään hänen hoitajansa omilla syyllisyydentunnoillaan. Niitä kai ne kuitenkin on. Syyllisyyttä, ettei kykene ei kyennyt hoitohenkilön pyynnöistä huolimatta käyttämään poikaansa kotona virkistymässä. Hän ei tiedä, että siitä minäkin kannan kaunaa ja syvää katkeruutta. Kun en olisi muuta pyytänyt.

Kuten huomaatte on haavat taas auenneet. Pakko minun on tehdä jotain, että saan rauhan vastedes.

Yritin äsken käydä keräämässä vadelmia. Homeessa olivat ja jo niin hämärääkin, vaikka vielä saappaita jalkaan työntäessä oli melkein aurinkoista. Nakkasin kipon katokseen. Niitin heinä kaneille ja kuulostelin, että taas kuuluu ukkosen jyrinää. Tuli kiire koneelle.

Olen ollut näennäisesti koneella koko päivän. Vaan enempi olen lajitellut ja tutkinut miehen saamia päätöksiä ja maksukattoon hyväksyttäviä kuitteja jne. Avustaja saanee huomenna hepulin, kun olen avannut kymmeniä kansioita levälleen pitkin huonetta. Helvetti. Mun elämä. Haloo! Kenties säikäytin avustajan kun sain kuulla että appivanhemmat saattavat tehdä äkkirynnäkön tänne. Että avustajan tärkein tehtävä on varmistaa, ettei koiraneitokaisemme livahda könttyrävieraiden mukana portista ulos.

Koiraneitokainen kun on pari kertaa livahtanut meiltäkin ja sen kiinnisaaminen on kuin ongelmakoirakoulutusvideosta. Sillä vapaus riehaannuttaa sen, eikä sitä voi mennä hakemaan, sillä on kuin pikkulapsi, joka uskaltaa vain mennä kauemmas, jos vanhemmat ovat lähellä. Se vain että tuo maantie on niin lähellä. Joten appiukko tulee aika varmasti päästämään koiran karkuteille, koska oli vastaan sen ottamista. Ja kun appi pitää itseään maailmankaikkeuden parhaimpana koiranomistajana ja käsittelijänä. Mikä on sitten suurin harha mitä minä tiedän.

Joten- sana potenssiin sata, mun tarttee tehdä jotain, että saan pesäeron tuohon tyyppiin, jonka pojan kanssa olen mennyt hankkiutumaan kahdesti raskaaksi. Voi hemmetti. Olisi pitänyt tehdä avioehto, joka olisi laittanut vuotuisen määräaikaisen lähestymiskiellon ellei lupalappua ole joulukortin ohessa saanut.