Noup. En ole ystäviäni uudelleennimennyt. Kävelinpä iltakävelyllä äsken heinäpellolla toisessa kädessä heinähanko toisessa heinäharava. Sen verran raskasta oli, että piti niitä kävelyttää vuoronperään.

Perjantaina piti sataa, mutta ei tullut kuin muutama tippa. Olen ollut odotuskannalla, että eihän se voi näin vähään jäädä. Ja tälle alueelle luvattiin myös täksi päiväksi sadekuuroja, mutta päivä alkoi aurinkoisena ja minä heräsin viideltä kahvinkeittoon. Vapaa aamuna.

Pää oli täynnä töitä. Pitää niittää heinää nurin. Kävi tahmeasti. Tiskasin kattiloita ja astioita. Pesin pyykkiä kaksi koneellista. Ja kolmannen koneellisen levitin naruille tyttöä töihin viedessäni tai lähdin apukuskiksi. Haenhan extremeä kaikin tavoin elämääni. Ajattelin kyllä peittoa levitellessäni narulle, että minä suorastaan kerjään sadetta heinilleni. Mutta sinne meni.

Sen verran viideltä nousi väsyttää, että oli ihan pakko ottaa taas päikkärit klo 17. Ja ihan yhtä varmasti kuin poikkeus vahvistaa säännön, nukahdan kello 22.20. Ja päikkärit otettuani tai mitkä päikkärit illalla, mutta ne nautittuani lähdin viluisena kerrospukeutuneena vilkuilemaan peittoa narulta, heinää kaneille ja innostuin tyhjentämään yhden jo kuivuneen seipäällisen latoonkin. Ja siihen samaiseen seipääseen nostin hangolla heinät, jotka olin aamulla niittänyt.

Niittäminen on tuskallista, kun sateet ovat lakoonnuttaneet heinät (lue: juolavehnä) mielivaltaisiin suuntiinsa. Joten ei voi edetä suoraan. Ja kun lavanseutu on jo täynnä kipeitä kohtia....auts, auts.

Mutta nyt ollaan jo sisällä vain kävelykaverit Hanko ja Harava Heinä jäivät katselemaan taivaalle sateita peläten.