Tämä ei siis ole painajainen, se tulee vasta tässä. Maantie kulkee tuolla sadan metrin päässä ja tässä välillä on pihapuustoa kesäisin niin paljon, että näkyvyyttä ei juurikaan puiden lehtien takia ole. Ja olemme talona tässä yksin ja naapurit ovat kilometrin päässä. Lukuunottamatta satunnaisesti mökillään oleskelevaa miestä tuossa 450 metrin päässä tien toisella puolella. Siis ommoo rauhaa on.
Mutta se painajainen. Se heräsi henkiin, kun hätkähdin hereille koiran haukahdukseen. Ja sitten karmivaan ääneen, jota epäuskoisena unenpöpperössä kuuntelin. Ihmettelin, että mikä kumma noin pahaa ääntä pitää. Kello oli jälkeen puolen yön ja oli taatusti pimeää lähteä edes ikkunoista kurkkimaan.
Kysyin mieheltä, että mikä ääni tuo on. Aivan turhaan. Kun on ollut nyt taas hitaassa versiossaan lataamassa kai itseään, vastausta ei tullut. Ei ponnistautunut ylös vuoteestaan linnaketta suojelemaan.
Minä kuuntelin lähestyvää ääntä ja koirien haukuntaa, jota kylläkin yritin hillitä. Mieleen tuli tyttö siivessä ja avain, joka roikkuu aina ovellamme. Että tyttöä hakemaan siivestä ja avaimet pois ovista. Tyttö heräsi vasta minun huhuiluun ja oli kuulema ihmeissään, että lähdemmekö jotakuta auttamaan. Hoitajia kun ollaan. Mutta hoitaja minussa katosi keskiyön hetkinä ja tälläsimme ovet lukkoon ja siirryimme kuuntelemaan avoimen ikkunan ääreen meidän sängynlaidalle karmivaa ääntä, joka lähestyi pikkuhiljaa.
Koiraa piti rauhoitella. Valot pimeänä. Sydän syrjällään jännityksestä. Ääni läheni ja valitettavasti loppui. Sen jälkeen kuuntelimme josko portit kolisevat ja kenelle soitetaan. Poliisille kannattaa soittaa, jos kaikki on jo ohi. Tulee näet tunnin puolentoista päästä, joka tapauksessa. Ambulanssi on varmempi. Hieman hätävarjelun liioittelua peliin, että lähtevät edes tarkastamaan.
Mutta kun mitään ei ala kuulumaan vartin kuluessa, lukuunottamatta naapurien koirien haukkumista, oletimme että vaara on ohi. Siitäkin huolimatta korvat höröllään jutellen siitä, oliko tosiaan kyseessä ihminen. Ja jos oli mikä saa ihmisen huutamaan pilkkopimeässä noin karmivasti.
Kävimme sänkyymme nukkumaan kaikki kolme, vaikka oli tosi ahdasta. Minun tehtäväni oli olla keskellä. Ja kunhan sain vapinan häviämään raajoista, nukuin jotenkuten. Nyt on migreeni taas päällä, mikä ei liene ihme parin tunnin valvomisen ja säikähdyksen vuoksi. Lihaksien vapina vähän mietitytti, että noinko otti lujille, mutta jouduin raaputtelemaan koiraneitostamme pitääksemme sen hiljaisena. Se kun taaplaa hötkyillä kaikesta, emmekä mekään käyttäytyneet niin normaalisti, että koira olisi jättänyt ikkunan vahtimisen. Joten roikuin huonossa asennossa avoimen ikkunan lähettyvillä itsekin pelosta soikeana.
Sen minä sanon teille, että jos kyseessä oli ihminen eikä eläin, tuo karjahteleva naisenääntä muistuttava äänentuottaja oli todella huonossa kunnossa. Mielenterveydeltään pahasti sairas. Psykoosissa tai shokissa. Tai sokissahan nykyisin pitäisi kirjoittaa. Siksi vähän hoitajaminä soimaa, että ihminen olisi kaivannut apua, mutten kyennyt kuin piiloutumaan.
Vaikeinta on asiassa, ettemme varmaan tule koskaan saamaan selville, mikä äänen aiheutti. Joten jäänee tämän perheen yhteiseksi karmivaksi muistoksi. Vaikka kuinka eläimelliseksi sitä kuvailisi, ei äänen eteneminen maantietä pitkin kuulosta eläimelliseltä... Olen kuullut, että esim. jänis pitää kauheata huutoa kiinnijäädessään, jos kiinniottaja sattuisi säikähtämään ja jänis pääsisi karkuun. Moni metsästäjä on metsässä liikkuessaan kuullut sen, mutta tuskin jänis huutaa kymmeniä kertoja ja ääni etenee maantietä pitkin.
Nyt karmiva kokemus on kuin painajaisunta, mutta ehkä tuonne ulos menee hieman syrjäkarein, että mistä löytää äänenaiheuttajan esim. nukkumasta. Meilläkin noita ulkorakennuksia kun on.
Ajattelimme miehen kanssa, ettei taideta puhua koko asiasta avustajalle, ettei säikähdä. Tuskin näin valoisen aikaan kukaan kimppuun hyökkää. Pimeällä kaikki on sata kertaa pelottavampaa.
Kommentit