Tai aukesi. No, avustajalle on annettava mahdollisuus korjata virheensä ja eihän minulla ole muitakaan avustajaksi kelpaavia.

Kaikki pelkoni vahvistui. Ja mikä pahinta, ei voi antaa palautetta saamatta tätä ihmistä tolaltaan. Ja puolustuskannalle. Ettei hän ole käynyt samaa linjaa kuin minä. Ei työkokemusta. Nii-in. Tähän työhön ei tarvitse koulutusta, mutta kykyä oppia. Ei selittelyjä, etten syntymästäni saakka ole tehnyt mitään tuollaista.

Mieheni seisoi sängyn vieressä juuttuneena. Portailla juuttuneena. Oli tytön mukaan seisonut tunnin yhtenä päivänä. Avustaja avuttomana vieressä. Sanoikin minulle, ettei tiedä mitä tehdä. Minä siihen, että miksi sinä et kysynyt. Hän ei kysy mitään, mikä olisi paljastanut hänet tietämättömäksi. Osaamattomaksi.

Hän kasvatti tuota tietämättömyyttä kaksi kuukautta. Hänen tavoitteensa on tehdä tätä työtä. Kun työtä on tehtävä. Työkokemusta on saatava. Hel-ve-tin hyvä motivaatio. Nauttiiko? Ei. Saattaako se näkyä työssä? Jep. Eikä voi oppia, vaikkei tietäisi.

Sanoinkin lopuksi, että hän ei tule jaksamaan sillä asenteella pitkään, eikä tätä työtä pidä edes tehdä pakko-tehdä tuntumalla. Tämä on työtä ihmisten kanssa. Ihmisten kotona, mikä lisää haasteellisuuskerrointa huomattavasti. Ja että hänen on siedettävä se tosiasia, että minulla on valta sanoa, miten asiat minun kodissani tehdään.

Kaiken kaikkiaan, menetin itsehillintäni heti aamulla, kun huomasin, ettei homma ollut hanskassa vaikka hanskat oli kädessä. Mystistä. Ja syy oli tuo, ettei hän voi osata. Mutta hän voi kysyä. Mutta kun hän on niin pieni ja haisee kuin sieni. Tiedätte varmaan sen pakokauhun valtaan joutuneen ihmisen hajun nenässänne.

Kävin tunnollisesti ohjaamalla läpi päivän ohjelmaa alusta pitäen. Vaihdoin pian ihmispoloa säästäväksi, eli näytin miten tehdä. Kun ei kerran osaa niin näytetään. Tuskastui siitäkin. Käytiin lenkillä, kehotin puhumaan. Puhuin yksin.

Yritin brassailla koirienkäsittelytaidoilla (tosi hyvät - hmm. verrattuna avustajaan) ja irtipäässeitä koiriani hyppyytin näyttävästi makupaloilla. Kuutti putoa mätkähti selälleen. Keksi suussa. Huokasin mielessäni, että hups. ei ole minun päiväni. Kotona kerroin, että koirat on päästettävä ulos silloin, kun ne pyytävät eli menevät eteiseen. Ja päästettävä sisään, kun pyytävät. On pidettävä vesikuppi täytettynä. Hänen piti kirjoittaa se ylös.

No, toisaalta hänhän unohti Kuutin pesuhuoneeseen lauantaina. Kaiken huipuksi hänen mieleensä tuli viimeinen ase. Että mitä pitäisi tehdä sellaisessa tapauksessa, kun he tulevat takaisin lenkiltä, on Kuutti odottamassa portin edessä valmiina lähtemään karkuun portista. Että seisovatko odottamassa kun se väsyy? Mieheltähän se kyllä onnistuisi. Hmm.

Hän totesi, ettei tuo musta siis kärky, mutta tuo ruskea. Sanoin, että minä en voi komentaa koiraa tottelemaan häntä, vaan hänen itsensä on ansaittava koiraan komentosuhde. Muuten kuin potkimalla... Olin tuossa vaiheessa jo aika väsynyt. Mutta onnellinen kun täti lähti kotiaan, ja lupasi palata kuin muumien hirviö: Minä palaan.

Hän yritti kyllä jo yhden aikaan karata. Minä sanoin, että mihinkäs sinä meinasit. Onko tässä sitten vielä jotain. No, on. Kolmeen asti on ohjelmaa. Saattoi olla aika väsynyt kun kotiinsa ajoi.

Minä soitin heti hänen lähdettyään työvoimaneuvojalle. Anoin apua. Hänestäkin tilanne kuulosti siltä, että on vaarassa, että minä väsyn tuon ihmisen kanssa ja on varmasti harkittava kannattaako hommaa enää jatkaa.

Olin väsynyt minäkin. Lähdin hakemaan tyttöä töistä. Halusin puhua. Kun hän viimein tuli autoon, kerroin tämän ruskea ja musta jutun. Tyttö kiljaisi raivona, etteikö hän vieläkään tiedä koirien nimiä! Silloin vasta tajusin. Kaksi kuukautta ja hän ei tiennyt edes koirien nimiä, joita hän yritti hallita. Hmm.