Olen ylikuormittunut tästä avustaja-asiasta. Puran sen mieheen, joka myöntää vielä ärsyttävänsä.

Hetki sitten olin niin vihainen, että tunsin halua tappaa mieheni. Loistava yhtälö. Ei miestä, ei avustajaa. Minä vankilassa.

Uhkasin avioerolla. En ole hänelle tätä uhrausta velkaa. Nyt on yritetty. Ollaan lopun edellä. Minä en jaksa idioottiavustajaa enkä tilannetta tahallaan ärsyttävää miestä. Ja kuitenkin tiedän, ettei mieheni edes tajua koko asiaa. Ehkei mitään asiaa. Unohtaa, mitä on pelissä. Voi jumalavita! Että pitää ihmisen nähdä oma musta puolensa.

Mutta arvatenkin ei uutta monelle omaishoitajalle. Eikä varmaan ihme, että hoidettavia kaltoinkohdellaan. Ehkä en selviäkään sitten tällä kuviolla. Ehkä minun pitää vain ymmärtää, että yksi viikko kuukaudessa ei riitä. Vähät välittää avustajasta, vaan lisätä osastoviikkoja. Lopettaa tämä yrittäminen.

Jo tämän ajatuksen kehittäminen tuntuu vapauttavan elämääni. Ehkä siinä on ratkaisu. Viikko kotona ja viikko osastolla.

Ärsyttää se, että huomenna taas uskon kaikkeen hyvään. Mutta entäs jos päässä ihan oikeasti napsahtaa...?