Avustaja vetää motin hellan uuniin päivässä. Viimeisin lämmitys siis lauantaina. Ja vielä on lämmintä. Tukahduttavan lämmintä. Aurinkoinen keli nääs koko päivän. Onneksi ei ole vielä piippu tulla jymähtänyt kasaan tuolla lämmityksellä. Plääh. Huomenna sitten puhutaankin lämmittämisen ideologiasta, koirien hoidosta, sanallisesta viestinnästä, kyselyiän uudelleen kehittämisestä jne.

Kierrättäminenkin tulee jo mukaan, sillä avustaja rakastaa eineksiä. Olen juuri ja juuri selvinnyt isännän tuottamasta vaippamäärästä muine muovitarpeineen. Nippa nappa mahtuvat astiaan. Ja koskaan en saa sitten mukaan niitä tytön valmistautujasia varten poisheitetystä kamasta tuolta liiteristä. Joten en tosiaankaan aio pakastaa vaippoja siksi, että alumiinifolio tököttää kansineen roskiksessa. Ja jukurttipurkitkin... suosisi litran pakkauksia. Ai, niin suosihan se. Unohti sen tölkin kolmeksi viikoksi meidän jääkaapin oveen. Siellä ne on sen purkitkin ahdettu.

Yritän tiskata astioita aamuksi. Hämäystähän se on, sillä opin jo, ettei tarvitse käsineitä käteen vetää. Pakko mikä pakko.

Ja päätin, että mies lähtee osastolle, jos vain ottavat, paria päivää aikaisemmin. Pidän vapaata, että jaksan olla vapaalla. Toisaalta yövuorot odottavat, joten eihän se mitään vapaata ole. Mutta saanpahan olla miten haluan. Ai, niin tyttö on kyllä täällä. Mutta kai ne sen työllistää, joten ei me ainakaan samoissa vuoroissa olla, kun minä niitä öitä teen.

Julmettu vinkuminen kuului taas ulkona. Luulin, että nyt pääsi jokin elukka hengestään. Asteikolla hätkähdyttävä. Ei siis karmaiseva kauhukokemus kuin taannoin. Tietysti se oli karhu, joka veti vainua. Sehän prkl vinkuvaa ääntä silloin pitää. No, tytöt oli tarhassa ja ei ne liiemmin siitä paniikkia ottanut. Onkohan niillä enää vaistoa, kun ovat kuitenkin paimenkoiria eikä mitään metsästyskoiria.