Edessä ovat kaksi erittäin haasteellista kuukautta. Miten jaksaa ihmistä kotonaan, jonka tietää eroittavansa tuolloin. Asia on varma ja kirkas. Antaa minulle voimia takaisin. Ja voihan tässä tapahtua niinkin, että ihme tapahtuu, mutta en enää panosta avustajaan.

On kuin sumuinen aamu, joka rauhoittava peittä maan. Sees, tyyni, rauhallinen. Ei mitään haluja lahdata ketään. Ihan kuin elämänkokemus, joka oli sitten kohdattava. Että olisi pitänyt luottaa ensivaikutelmaan. Käsipäivää ja näkemiin kädestä pitäen. Tällä vuosituhannella. Minun ikäiselleni ihmiselle.

Päätös on tehty. Vaikea päätös, mutta tämä ei tule päättymään hyvin, ellei muutosta tule. Avustajan toiminta eilen oli järkyttävää. Hänestä ei ole mieheni kaltaisen avuttoman ihmisen avustajaksi. Eikä minun tehtäväni ole suinkaan hänen avustaminen päivittäin kertomalla uudestaan ja uudestaan, että ihmiseltä niistetään nenä, ettei se vuoda ruokalautaselle. Kuulin niiskutuksen toiseen huoneeseen. Kyllä kahdessa kuukaudessa jo tuollaisen hogaa itsekin, jos on hogaamisen lahjaa.

Eilinen ilta meni tytön kanssa paasatessa. Haukuttiin avustajaa, työpaikan ihmisiä ja sen jälkeen naurettiin meidän kääpiökanille, josta riitti niin paljon juttua tytöllä, kun on huoneen monta kuukautta jakanut. Mieskin nauroi tosi paljon. Laukaisimme tilanteen aiheuttamaa stressiä. Ajatella, perheemme on joutunut kriisitilanteeseen avustajan takia.

Avustajan työ on haasteellisimpia töitä hoitoalalla. Kotona työskenteleminen vaatii sellaista diplomatiaa ja suhdetoimintaa, että sitä on ihmisessä tai ei. Jos kuvioissa on avustettavan puoliso tai vanhemmat, haasteellisuus nousee potenssiin sata. Meidän kotimme on kova paikka tehdä työtä. Aiempien lisäksi on puulämmitys, eläimiä, alkeelliset olot. Väsynyt, kuormittunut puoliso potenssiin tuhat. Mutta siitäkin huolimatta, syy on avustajassa, ei meissä.

Voin suositella häntä sellaisen ihmisen avustajaksi, jolla ei ole vaikeuksia ajattelussa, vaan pystyy ohjaamaan avustajaa itse. Silloin työt tulee tehdyksi ja oikein. Toisaalta saattaa joutua sanomaan asioista uudestaan ja uudestaan.

Tunnen itseni kiittämättömäksi. Avustaja haluaa pitää työpaikan, mutta ei siksi, että hän viihtyisi, vaan kun on pakko olla töissä ja saada työkokemusta. Tuossa paineessa ei tule kuin sutta ja sekundaa. Joten jatkan vielä kaksi kuukautta harsimista. Sen jälkeen en tiedäkään, mitä tapahtuu...

Mutta jos tämä raskas päätös lopetti murhanhimoni.... eikös se ole sitten sen väärti?