Ihan mielelläni minä jo kotiin palasin. Luultavasti siksi, että tiesin sen jossain vaiheessa olevan edessä. Samalla alkoi hermot napsahdella niin äitiin kuin tyttäreen. Menin ajattelemaan itsekkyydessäni, että minä olen se, jonka on tehtävä päätökset, viime kädessä ajettava, hoidettava koirat.... Kyseessä oli kuitenkin kuoleman teema. Tietoisuus siitä, että jokin ajanjakso on loppumassa. Ja sitten antaa sille huutia ja alkaa puolustukseksi tuntemaan koti-ikävää.

Kävin äsken saunassa. Lämmin on löyly kotisaunan, toisin on vierahassa. Ja ostin Posiolta vodkapullon, josta äsken tein mukin saunareissulle äidiltä salaa. Olen meinaa lähdössä aamulla aikaisin viemään äitiä junalle... joten jos otan, en huomenna aja - äidin mielestä. Minun mielestä, nyt otan paukun, huomenna ajan.

Takaisin ajoin koko helvetilliset seitsemän ja puoli tuntia. Päätä särki jo illalla nukkumaan mennessä. Naputtelin näet matkan aikana tytön kannettavalla päiväkirjaa, jonka aion nyt julkaista siellä erillisessä paikassa. Sehän on minun omaa elämääni, lomaani. Ei kuitenkaan salaista, jos haluatte laittakaa viestiä sähköpostitse, niin kerron osoitteen. Sillä haluan yrittää toimia kahdella tasolla: omaishoitajana 365/24/7 eli täällä ja nipistän jotain itsestäni sinne tuonpuoleiseen.

Pakko mennä tutimaan, että jaksaa sinne juna-asemalle.