Huomasin tässä toissailtana telkkaria katsoessani, ettei automainokset tehoa minuun. Toki palkkani ei ole mikään huippuhyvä, mutta ehkä voisin lähteä ostattelemaan jotain ihan uuttakin pikkuautoa pankkilainalla. Mutta kun en ymmärrä miksi ne automainokset eivät saa minua edes haaveilemaan auton ostosta.

Että onko ne suunnattu kenelle? Kaupunkilaisille. Virkaihmisille, joiden on edustettava. Miehille.

Että saako joskus katsoa automainoksen, jonka jälkeen voin todeta, että Tuon minä haluan? Ja heti.

En minä halua autoa, jonka takia ihmiset minua kadehtivat. Tarvitsen auton, jota on mukava ajaa ja pääsen suht varmasti kohteeseeni. Ilman, että ihmiset katsovat suu auki ohiajamistani. Tai että autoni tönii muut tieltään. Haa, ehkä joskus tuollainen ominaisuus voisi olla paikallaan. Ehkei sittenkään.

Entä autoa ajavat ihmiset? Eivät muistuta minua ollenkaan. Eipä tietenkään. Sillä minä muuttuisin heidän kaltaisikseen siinä siunaamassa, kun auton kyytiin hyppäisin. Tai niin tietysti luulen. Mutta vika piileekin siinä, etten halua sellaiseksi. En halua uuden autonomistajan huolia, puunausta putsinkia, huollossa käymistä, kalliita kilometrejä, pelkoa auton särkymisestä. En edes ekoloogisuutta, jos edellä mainitut on hinta siitä. Sen pankkilainan lisäksi.

Eli jatkan tuon aika pikkuvikaisen autoni kanssa yhteistaivalta kai auringonlaskua kohden. Vaikka ikävää sillä on aurinkoisella kelillä ajaa, kun tuulilasi on niin naarmiutunut, että välillä sokaistuu. Vaarallinen peli. Tuo auto.