Mm. LiisaP kommentoi kirjoitustani kahdesta perheeseen tulleesta digusta. Koska kommenteihin harvemmin uudestaan osuu lukemaan vastauksia, tässä Liisalle ja muille lukijoille.

LiisaP, ihmeellisintä, ettei tarvitse sanoa, että pärjäämme kun on pakko. Pakko ei ole muuta kuin kuolla.

Ei elämäni ole enää silleen rankkaa kuin se oli silloin kun mies sairastui ja lopulta vammautui. Tosin siihen sopeutuminen ja sen aiheuttamiseen sopeutuminen tässä tökkii. Joutuu aina uudestaan ja uudestaan miettimään, että miksi ihmeessä minun on käytävä nämä kaikki läpi. Ja silti tiedän, etten ole yksin ja niin moni ennen minua on tehnyt samat asiat, samat virheet, tuntenut samoin.

Tiedättekö kamalinta on se, että joku tulee huomenna kokemaan saman ja joku toinen ensi viikolla kenties joka päivä ensi viikolla joku aloittaa saman läpikäymisen. Ja minä sentään olen alunongelmista selvinnyt. Kaikesta selvinnyt ongelma ongelman jälkeen. Ja varsinkin vastoinkäyminen kerrallaan. Miettien, että tappaako tämä ja kuinka pahasti uhkaa elämäntapaani jos ei tapa.

Parhainta antia onkin se, että ystävät valikoituvat akanoista. Ja pirun paljon on akanoita. Ja että netistä löytyy jyviä - kultaisia sellaisia.