Renkaanvaihto oli sieltä ja syvältä. Ne ei vaan suostuneet irtoamaan. Ruostuneet keskiöön taas. Ja kun silloin elokuun lopussa vaihdoin renkaat, myhäilin, etteivät kerkiä jumittua kun kohta on taas vaihdettava. Että paskanmarjat.

Soitin kaverille, jonka piti tuoda yhdet renkulat ja osia jo pari viikkoa sitten. Jotka hän sitten loppupeleistä laittoi tyttöni entisen koulukaverin, oman poikansa purkamaan. Ilman palkkaa. Lupasin pojalle palkkaa työstä. Pimeästi ohi isän. On tämä poika eli nuori mies jo minun entisiä kerholaisia. Min oun nii vanha sitte nii.

Ei lähtenyt kaveri itse vaan sanoi, että laittaa poikansa. Harmitti. Ei taaskaan kysynyt haluaako lähteä naapurintädin autonrenkaita vaihtamaan.  Lupasinkin heti autosta tullessaan, että tehdäänkin tilit selviksi entisestä ja tästä tulevasta. Ja esitin pahoitteluni isänsä komennosta, jota minä en ymmärtänyt varoa.

Kyllä aikaa meni sittenkin, vaikka oli väkevää vääntöä. Samalla hajotettiin minun relluni, jota tämä nuori mies siis purki minun laskuuni romunkeräystä varten. Sitten mietittiin mieheni entinen auto, jonka vastineeksi saadut talvirenkaat siis oli työnalla, että autooni menevät. Kunhan ne kesärenkaat irti vain saadaan. Loppujen lopuksi meillä luistaa juttu vielä kuten kerhoaikoinakin.

Mutta kylmä kyllä tuli minulle, kun olin siellä ulkona riehunut niiden renkaiden kanssa jo aika tuokion, ennen kuin huomasin, ettei aikaa enää ole riehua, että saadaan tyttö iltavuoroon.

Että sellainen urakka. Tällä kertaa.