Joopati - joo.

Lenkki tuli heitettyä. Puuskutin hengästyneenä jo puolen kilsan jälkeen. Tosin yritin siinä samalla täyttää yksinpuhelulla matkantekoa. Kun kuitenkin kaksi ihmistä kävelee, ei yleensä tuppisuina kuljeta. Vaan kun mies ei puhu eikä pukahda. Aivan säikähtää, jos vastauksen saa.

Ei olleet tapaninpäiväajelulla käyneet vaan kaikki kaksikymmentä senttiä lunta oli nuoskana jaloissa. Ja mies hyytyi puoli kilometriä ennen normipaikkaa, jossa hänen vauhtinsa yleensä hyytyy.

Ja lähtiessäni tajusin, että olen päästämässä kaksi juoksuista narttua vapaaksi. Etenkin nuorimmainen on tehnyt itseään tykö lähes kaikelle, joten jos kohtaa siellä uroskoiran, suden tai öhkömönkiäisen - minusta tulee isoäiti.

Päästin kuitenkin. Ja eivät olleet muutamaa minuuttia kauemmin pois näkyviltä ja koirathan jäävät nalkkiin, joten ei siitä niin parissa minuutissa siunattuun tilaan joudu.

Kotiin tultua keitin kahvit ja sitten alkoikin ramaisemaan perhananmoisesti ja ajattelin, että nukun nyt vähän aikaa, kun mies meni verstaalleen ihmettelemään kadonnutta elämäänsä. Ja minä simahdin kerta linttuusta katsellen Tuhkimo-balettia telkkarista. Ja en olisi halunnut herätä millään eikä ole mielikuvaa milloin olen nukahtanut.... ja kuinka kauan mies on verstaalla ollut.... mutta kun karjanlanpaistilihat on uunissa, piti ensin varovasti avata toinen silmä todetakseni, että baletti sen kuin venyy ja viruu. Ja lihat on uunissa eikä karrella siellä ja tiskit pitää laittaa likoon ja perunat ovat liian pieniä kuorimista varten, joten säästyn siltäkin riivaukselta.

Kai se on lähdettävä soittamaan verstaalle, että sulla on jo kylmä ala tulla. Enhän minä voi tietää onko kylmä, mutta kyllä mulla olisi jos olisin viileessä verstaassa seisoksinut tekemättä mitään.