Riehuttiin illasta eilen tyttären kanssa jatkaen sitä pojan tavaroiden siirtelyä. Älytöntä hommaa. Jos poika itse olisi seulomassa edes roskiin heitettävät... ihan kuin se olisi pitänyt Pelle Pelottoman pajaa. No, ylpeä olen. Ainakin siihen asti, kun alkaa kuulua uutisia pommirintamalta. Mutta se tavaran paljous.

Ja tietysti vanha allaspakastin temppuili. Oli juurtunut aloilleen eli jalat kaivautuneet syvälle muovimattoon, joten ko. esineen siirto seinältä toiselle tuotti pienoisia tunnelatauksia.

Joten tänä aamuna nousin yhdeksän jälkeen keskelle tavarahelvettiä. Ehei. Kyseessä ei ollut kirpputori, vaan minun kotini. Tiskitkin olivat taas vallanneet keittiön vähäiset tasot, pieni tiskiallaspöytä ja ruokapöytä. En ymmärrä kuka niitä oikein tekee? Minähän narkkaan vain kofeiinia. Ja teen ruokani wokilla. Syön tarjoilukulhosta. Ja nuolen kuppini tarkasti.

Aamulla siis sijoittelin tavaroita vähä kerrassaan lataamoon. Plääh. Mikään naisten huone se ei enää ole. Aika miehistä kamaa hyllyt täynnä, mutta sentään minun asettelemissa riveissä, pinoissa ja kasoissa.

Ja kun iltapäivällä vihdoin tyttäreni elpyi aamupalastaan, lähdimme happihyppelylle. Pitäisi ihan tarkastaa, kuinka monta kilometriä kyseessä oleva tienpätkä on piruuttaan niin pitkä, sillä hapot oli kintuissa kun läähättäen palasimme kotimökille. Tai sitten mehut veivät jatkuva pysähtely, kun tytär kuvasi koiria, kaikenlaisia koloja ja ruohonpätkiä.

Kotipihalle tullessamme pihaan ajoi sukulaismies käymään. En hennonut laittaa mäkeen, kun vihdoin tuli käymään. Varmaan kauhistui taloutemme tilaa. Tiskiä joka paikassa ja tavaraa, pahvilaatikoita joka lattiatila täynnä. Pöytään ei ollut heittää tarjolle kuin suolakeksejä. Ihme että edes niitäkään.

Mutta makkarasopan teko viivästyi kuten uunien lämmitys, joten syötiin vasta viiden jälkeen ja en sitten onnistunut saamaan unen päästä kiinni kuin ehkä kymmeneksi minuutiksi, joten onkin hehkeä yövuoro tulossa. Sinne tästä taidan lähteä valmistautumaankin. Eväät kassiin ja baanalle.