Thank you, thank you, thank you, thank you, thank you, thank you, thank you,

thank you, thank you, thank you, thank you, thank you, thank you, thank you, thank you, thank you, thank you ja silleen, Saimiri. 

 

Olen ihan onneton. Yövuorojen jälkeen. Onneton lukemaan ja tajuamaan asioita. Minä luin tunnustuksesta, että loves bigs.... no niin, mitä hyötyä näistä ikälaseista on? Ei ole mitään. Englantini on ruostunut. Siis rakkauden levittäjä.... palaan ihmettelemään käännöskukkasiani parin viikon päästä tai kuukauden, kun olen lusinut kaikki yövuoroni ja onnistunut palaamaan Suomen aikaan.

$$$

Yövuorot neljä kappaletta on takana päin. Krapula edessä. Eli miten kääntää itsensä omituisesta Australian ajasta. Down Under Really.

$$$

Tästä olisi lähdettävä esittämään perheenäitiä. Ostamaan maitoa muille. Ja hakemaan mies hoidosta. Ts. lapsi hoidosta. Ja omaishoito jatkuu. En tosin aio enää tänään tehdä muuta kuin antaa iltalääkkeet ja iltapalan ja sitten voipikin kaatua punkkaan ja katsoa vaikka eilistä Bondia.

Itse aion saunoa. Sen vuoksi, että letti roikkuu likaisena päässä. Näkyy se, että on muutettu elämäntapaa.

$$$

Sitä minä kauhistelen, että aamuvuoro tuli töihin kuin olisivat Siperiassa käyneet. Ei ulkona ollut pakkasta kuin 20 astetta ja vähän auki senkin. Että äkkiä sitä tulee siitäkin pakkasmäärästä mission impossible. Jos on yli kymmenen astetta autotkin säikähtävät. Ne samat kulkuvälineet, jotka jyrähtivät käyntiin vielä yli kolmessakymmenessä pakkasasteessa.

Uskomme, että se mikä on meistä nyt kauhean kylmää, on autoista. No, niin teen minäkin ja laitan autovanhukseni lämpiämään. Ja kohta lähden sinne kauppaankin vaikka pakkasta ei ole kuin 15. Menen kauhistelemaan, että miten voi olla näin tajuttoman kylmää.

Hrrr. Lähden nyt, on sitten sekin pois. Lähtemisen tuska ja tämä odotus, kun on kohta lähdettävä. Helvetillistä aikaa.