Oikeastaan ei siis paha tila. Ei väsytä. Nukuin aamulla pitkään ja nyt jo pari kertaa ilman särkylääkettä. Oireetonta ei ole iskiaskipu, mutta ei ala niin pian kuin vielä viikko sitten.

Tipaton tammikuu loppui ja minä onneton olen vieläkin vesiselvä. Ajattelin just, että pitäisi kai ottaa pienet hömpsyt, kun muuten päätä kiristää tämä holhoaminen. Että nouse ylös sängystä, nouse ylös kahvilta, et mene verstaalle vaan sisälle syömään ja lääkkeitä ottamaan, nouse ylös kahvilta (ei noussut), et kyllä nouse enää muuten kuin vessaan, kohta on ruoka valmista.

Pinna tiukentuu. Taas. On se kauheata, ettei ihminen enää hallitse itseään. Sen verran itsenäisiä oltiin jo monta vuotta sen kymmenennen hääpäivän jälkeen, ettei paljoa tuntunut edes yhdessä asuttavan. Muuta kuin ruokaa laittaessa määrää mitoittaessa.

Ja nyt olenkin koko ajan määräämässä missä on, mitä tekee ja mitä ei. Monen naisen unelma, käskyttää. Minä vihaan tätä tilaa. En ole enää itsenäinen, vaan huolenani on miehen lääkkeiden otto, sen valvominen, että käy vessassa, että on puhdasta päällä ja alla ja ja ja osastolle mennessä kerrottava mielellään milloin maha on toiminut. EVVK.

Huomasin vertaavani itseäni sairaan lapsensa hoitavaan omaishoitajaan. Jos hän ei ole sinkkutilassa, hänellä voi olla kunnollinen aikuinen jakamassa vastuuta. Tai sitten ei. Minulla on vain omat aikuistuvat lapset, jotka eivät asioita murehdi. Puolustuskeino varmaan ja ymmärränhän minä, ettei nämä asiat todellakaan edes kuuluisi heille.

Mutta tämä yksinäisyys tässä elämässä ja kuitenkin olla aviossa ja olla hoitamassa vammaista aikuista. Todeta vaan, että tässäkö sitten oli, tämä elämä?

Ei saa olla katkera, kun se myrkyttäisi kaiken elämän ilon. Pitäisi olla vaihtoehtoja, jos ei jaksa, mutta elämä on täynnä velvoitteita ja rajoituksia.

En ole omaishoitajan hommaani tehnyt, jos mies on yli 8 päivää laitoshoidossa kuukaudessa. Entäs ne 22 muuta päivää? Terapiassa ei voi käydä, jos on laitoshoidossa. Tämä kielto koskee maanantaipäiviä. Ja satunnaisesti viikottain vaihtelevaa jotain muuta päivää: tiistai, keskiviikko, torstai tai perjantai. Hmm.

Jos kuukaudessa on 30 päivää, saa siitä olla viisi päivää laitoksessa ja kolme omaishoidon vapaan nimissä lisäksi, ettei katsota minun saavan ansiotonta etua kunnasta. Täysimääräinen siis luokkaa 180 ekua, kun olen töissä ja veroprosentit korkealla. Ja sitä rahaa ei anneta jos ylittyy se kahdeksan päivää eli 5+3 omaishoitajan vapaata.

Maanantaipäiviä sattuu varmaan neljä, niitä satunnaisia neljä. Joka tapauksessa en saa pidettyä osastohoidossa ikinä viittä päivää yhteen kyytiin perumatta ja kieltämättä terapiaa. Tai minä en ainakaan ymmärrä miten.

Kadehdin niitä avh-puolisoita, joiden avh-omainen kykenee hoitamaan omat menonsa sekä sopimaan kyydit yms. Nyt minun on tehtävä ne kaikki. Kun olen uuvuksissa eli tahtoo sanoa noin 9/10 valveillaoloajasta puhun ja siten sovin saati kirjoitan päivämääriä ja kellonaikoja väärin. Ja tunnen kun niistä huomautetaan, että olen prkl taas epäonnistunut. Ettei tuotakaan ole kyennyt hoitamaan kunnolla. 

Mieletön määrä paineita. Suvun paineet. Sen suvun jonka kanssa en olekaan siksi tekemisissä. Ympäristön paineet, joista 75 prosenttia on keksittyä, mutta todellisia piruja ihmisissä on.

Oikeastaan meille on käynyt niin, että miehen merkitys on taloudessamme vähäinen ja minun vastaavasti kasvanut. Mutta kun kohtaamme perheen ulkopuolisia miehen merkitys onkin sitten valtava, minun vähäinen. Vain yksi tukimuoto hänen elämässään.

No, katkera taidan olla sittenkin siitä, että omalle elämälle ei jää aikaa. Kaikki projisoituu miehen kautta, hänen harrastuksistaan, terapioistaan. Nekin ns. omat vapaani menevät työni suorittamiseen tai ovat menneet. Nyt yritän muutosta siihen, mutta jännintä onkin, miten työllistää avustaja sitten vastaavasti. Sama ongelma kuin tähänkin asti.

Kompromissia, joissa minä tunnen jatkuvasti antavani periksi.

Ja viime aikoina olen ajatellut myös sitä, että milloin voisi olla uskoton. Jep. Siis onko oikein, että minun on oltava nyt naimisissa henkkareiden mukaan aikuisen ihmisen kanssa, mutta oikeasti vuorovaikutus on niin olematonta, etten tunne saavani ongelmissani mitään tukea. Ja nyt puhun ihan arkinormiasioissa.

Enpä siis ihmettele ihmisiä, jotka sanovat adios sairastuneelle. Etenkin, kun useimmat käpertyvät kieppumaan itsensä ympärille ja olettavat myös puolisoiden alistuvan siihen. Näinhän ei ole meillä suinkaan. Vaan se tajuton eleettömyys, ilmeettömyys sekä puheettomuus. Siihen jää, mihin jättää tai sitten ei.

Ihanteellista olisi olla henkisesti uskoton toisen avh-puolison kanssa. Ups. Ehkä kuitenkin mieluummin miespuolisen, kun tavallaan sitä miehistä mörköä sitä kaipaa. Että sanos sinä Urpo miehenä, että kaadanko perämetsät hankintahakkuina vai ...?

Ehkä jään miettimään tätä ajatusta ja otan nyt sen lasillisen. Tai sitten otan vain sen lasillisen ja unohdan nämä väsyneiden aivojeni aivoituksia.