Lähdin sitten viemään ukkelia ulkoilemaan pitkään aikaan. Ukkovarpaaseen ilmestyi toissa viikolla hematooma. Eli verenpurkautuma. Tosi hurjan näköinen. On varmaan lyönyt varpaansa jonnekin ja kun varpaanpää turposi minusta yhtäkkiä ja tuntui suorastaan paisuvan ennen räjähdystä... jota ei tapahtunut koskaan.... ilkeännäköinen.

Nyt hematooma on kuivahtamassa kasaan ja ihon alla veri hyytynyt mustaksi. Näyttää ihan siltä kuin siinä olisi vähintään kuolio. Jossain vaiheessa kuoriutuu varmaan ehta aito nahka. Toivotaan niin.

Mutta koska homma on rauhoittunut varpaan osalta, painostin ukkelin ulos ja ladulle. Ilman suksia. Tiesin, että normaali viiden kilometrin lenkki lähimaastossa tulisi olemaan raskas, kun lunta on tullut valehtelematta tällä mäellä ainakin 30 senttiä. Eli hanget on täynnä sen verran uutta pehmeää pakkaslunta ja me kahlataan kilpaa koirien kanssa, jotka nekin hyytyivät.

Oikein ymmärretty. Meikäläiselle kellot soivat päässä jo alkumatkalla ja pyysin poikaa tarkistamaan, koska on koirien kiinnipitoaika. En ikinä ole varma siitä, vaan joka herran vuosi pitää tarkistaa. Ja vaikka nyt muistan, että elokuun 19. se päättyy tämä kurjuus - tähdellinen tosin, mutta sittenkin - , unohdan elokuuhun mennessä ja toivon, että se olisi jo 14.

Poika varmisti netistä ja BINGO! Päätin, että kunhan päästään metsäpelto-osuudelle päästän koirat vielä viimeisen kerran irti. Ja täytyy sanoa, ettei ne kovin jaksaneet hyppiä, kun jalat upposivat hankeen. Vanhempi tuli jalkoihin uikuttamaan ja nuorempi korkea maavarainen teki loikkimalla matkaa. Vanhempi yritti sovittaa hypyt tehtyihin reikiin ja minä kahlasin eteenpäin.

Mies uikutti keskellä peltoa, minä huusin pellon kupeella, että tänne vaan, sinne et jää seisomaan ja hakemaan en tuu. Lupasin laittaa metsätiellä koirat kiinni, että vetävät sitten miestä. Niin tehtiin, eikähän siinä mitään, mutta kun koirat valittivat, etteivät jaksa vetää. Mies piti taluttimista molemmin käsin, toivoen kaiketi koirien vetävän miehen ihan siltään koivet oikosineen kotia.

Siinä hoputin sitten koiria ja hoputin miestä, että kinttua ylös. Ajoittain tartuin kädestäkin, mutta metsätiellä oli hankala kulkea, kun lumessa oli vain mönkijän jäljet. Yritä siihen sovittaa jalkasi, tai kenkäsi. Sirot 40 numeroiset moliskot maastokengät.

Kotia kyllä päästiin, joten voitto kotiin. Eikä paikkoja juurikaan särkenyt. Huomisesta en tiedä.