Jos en näkisi aina jossain vaiheessa näitä hankaluuksiani huumorinvalossa, olisin kai jo hypännyt hirteen.

Maanantai meni rokulilla ja tiistai riekuttiin kaupungilla. Keskiviikkona kuntoutusyksiköstä soitettiin ja kerrottiin, että oikeastaan miehen kotiuttaminen voisi olla torstaina, sillä lääkäri paikkaa keskussairaalan lääkärivajetta, joten talossa ei ole lääkäriä.

Eli tänään valmistauduin minä taksikyytiä varten. Ja sekin aikaistui tunnilla, sillä täällä maalla sovitellaan kyytejä taksiautoilijoiden kanssa. Ja niinpä olin just kello 11 eli lounasaikaan aulassa odottamassa. Kukaan ei kysynyt. Ei joutanut, joten istuin ja yritin lukea sanomalehtiä. Mieshän on varmaan syömässä ja naapurisohvalla suoritettiin pariskunnan pojan kotiuttamista ja se tuntui erittäin kiusalliselta seurata.

Minun mieheni kotiutumista ei suunnitellut ketään.

Lähdin sitten varttia vaille 12 etsimään miestäni. Hoitaja ei meinannut löytää koko potilasnimeä. Ja sitten ohjasi eri suuntaan kuin olin arvellut. Löysin miehen istumassa ruokapöydän äärestä. Autoin ylös ja huoneeseen, sillä oli potilasvaatteet yllä. Ei vain ollut aikaa vaihtaa ja epäilin, onko vaipatkaan ihan kunnolliset...

Lähdin kysymään missä lääkäri meidät ottaa vastaan ja pienen odottelun jälkeen lääkäri puhua pulpatti niin paljon, etten ymmärtänyt että voi kukaan ikinä omaa ääntänsä rakastaa.

Viesti oli tyly ja toisaalta lohduton. Vihonviimeiseksi luultu kerta osastolla kuntoutusyksikössä on päätetty jatkaa vuosittain käynnillä, jotta kuntoutujan tilan vakavuuden takia kyettäisiin seuraamaan vointia ja toimia kuntoutumisen kannalta puolueettomasti. Sillä lääkärin ja hoitotiimin mielestä, ei ehkä aina onnistu kuntataholla asioiden hoito varsinkaan olen omaisena puun ja kuoren välissä.

Ja että miehen hoito on kokonaisvaltaista ja sitovaa. Se on osastolla todettu ja sen vuoksi he ovat huolissaan  minun jaksamisestani. Ja mitä tulee yksilölliseen laitoskuntoutukseen, mies ei selviä ilman avustajaa sielläkään, joten on varauduttava kieltävään päätökseen Kelalta, kun laitoskuntoutusta haetaan. Mutta se siitä sitten.

Pääasiassa ongelma tuntui olevan siinä, että minulle/meille on turvattava riittävästi apua kotiin, että jaksan miestäni kotona hoitaa. Ja kuntoutusyksikön sosiaalityöntekijällä on erittäin hyvä kuva miehen yleistilasta ja sen vaativasta hoidonlaadusta, joten mikäli kunnassa juputetaan pyynnöistäni jne. tulee tämä sossu sitten taustatueksi.

Lääkärinvastaanotolta käytävälle ja koputtelemaan tämän sossun ovea. Ei vastausta. Ajattelin, että on kaiketi syömässä. Sanoin miehelleni että vaihetaan omat kamppeet tässä välissä. Ei hoitajia missään. Ei vaippoja kaapissa. Minä paukasin hoitohenkilökunnalle tarkoitettuun varastoon vaippoja hakemaan tarvikekärrystä.

Ei hoitajia. Käytävilläkään. Kansliassakaan. Kukahan on omahoitaja? Taas sossun oven taa koputtelemaan. Sitten erehdyin kai laitoshuoltajalta kysymään, kun tädillä oli otsaa vastata, ettei osaa sanoa mitään. Teki mieleni sanoa, että ota selvää, jos olet töissä ja hae edes joku, joka on töissä ja ottaa selvää. Toinen laikkari siihen, että se sossu on sen ja sen näkönen.

Minä vahdin. Kyllästyn. Menen etsimään miehen hoitajaa. Kansliasta hoitaja säntäilee sinne tänne toivoen kai eksyttävänsä minut. Viimein hoitaja löytyy syömästä. Sama täti, joka oli kotiuttanut sen pojan vanhemmilleen. Mieheni kaiman sattumoisin. Riivattu päivä vissiin tädillä kun kaikki lähtee. Mutta olisiko pitänyt sopia sitten ajat niin, että kerkii kaikille vilkuttamaan?

Kerroin, että olin soittanut sossun puhelimeen ja sieltä sanottiin, että on tavattavissa puolen tunnin päästä. Hoitsutädillä oli tieto että puolentoista tunnin päästä. Minä siihen, että sitten saa jäädä. Ja palasin miestä hakemaan sillä aikaa kun hoitsutäti kirjoittamaan minulle uusia taksilappuja siksi, että minun osallistuminen kyydille piti saada luvalliseksi. Prkl.

Ja kun tulin miehen kanssa takaisin kanslian eteen tuli sossutäti vastaan. Ja oli jo ihan sekava olo koko jutusta ja sanoin, että voidaan tulla ja katsoa asiat kuntoon samalla kertaa, jos ei tarvitse tuntia enää odotella.

Hyvä niin, sillä melkein täytti hoitotukihakemuksen ja kuntoutushakemuksen minulle. Piru kun taas pitää niiden kanssa taas pelata. Siihen menee seuraava pitempi vapaa sitten.

Elämäni huonoin kotiuttaminen. En tiennyt onko mies saanut mitkä lääkkeet. No, vahinko on jo tapahtunut.

Ei ole helppoa olla hoitotyössä. Joukko zombieta hoitaa ja kotiuttaa. Kohtaa omaisia. Laadukkaaseen toimintaan ei ole aina aikaa. Nytkin kaksi kotiutusta samalle hoitajalle ja toiset pyörittelee silmämuniaan, jos yrittää jotain kysyä. Se ihmetytti, ettei puhelimia ole kellään. Aika meni aina tuohon ihmisten jäljittämiseen. Olkoonkin vain, että on kaksi käytävää ja jollain niistä se ihminen on. Mutta meillä ainakin useampi kuin yksi tietää asukkaiden asioista.

No, elämä jatkuu. Kai. Jotenkin. Elämä on lyhyt. Ja minun vapaat on vielä lyhyemmät. Voi voi.