Täytyy sanoa, että minä hieman jo ehdin haaveilla laitospaikasta miehelle pysyvästi. Ja kai sen ymmärtääkin, kun on ollut kyllä kenties raskain vuosi takana kaikkine vastoinkäymisineen sitten miehen vammautumisen.

Kun pitää taas jaksaa ja ajatella nyt vielä miestäkin. Ensin tyttöä ja poikaa ja vielä miestäkin. Ja osaisikohan sitä vain ajatella itseään? Oikeasti. Enää ainakaan.

Aamulla yritin niitä lippujalappuja. Sitten tajusin, että paskat. Aina ja aina. Deadline, mutta kenelle?

Jännintä on, ettei avustaja ole ilmeisesti käynyt miestä katsomassa yhtään. No, annoin vapaat kädet ja suremisaikaa. Kohta totuus valkiaa meille molemmille, kun ensi viikko alkaa ja täystohinat.

Sitä minä vain toivon, että ymmärtäisin nyt repiä itsekkäästi minulle ensin. Että suremiset on nyt surtu ja jatkossa hakee sitten sairaslomaa, jos meinaa olla pois.

Tänään taas soitti ja kysyi huomista. Meinasiko, ettei tulisikaan. Prkl. Porkkanat on kyllä nyt loppu ja keppiä on enää tarjolla. Koeaika on mennyt sitten umpeen puolessa välissä toukokuuta, joten katsotaan miten vaikuttaa puolin ja toisin. Taidan vain maalata piruja seinälle. Mitään minun elämässäni tämä ei vaaranna, vaan sitten lisääntyy laitoshoito ja alan lomauttamaan, jos ongelmia tulee avustajan jaksamisen kanssa.

Pitäisi kai noita lappuja vielä vilkaista. Kääk. Näin aina. Velvollisuus kutsuu. Toisaalta teidän kaikkien edestä nöyrryn, jotka nyt yo- tai valmistujaisjuhlia järjestätte. Jaksamista ja riemukkaita juhlia teille. Pysykää hengissä ja silleen.

Ps. kulmat on nypitty. Täti laittoi ne niin mustiksi, että olen vihaisen näköinen. Milläs minä nyt niitä vaalennan täh? Kloriitillako?