Tämä vähemmän nerokas oloni johtuu siitä, mitä neurologi sanoi minulle hakiessani miestä kuntoutusyksiköstä.

Tiedän kyllä, ettei mieheni hoito ole kevyttä, vaikka hän likkuukin eikä kuitenkaan karkaile tai vaeltele. En vain ole ollut varma onko muut samaa mieltä. Muut häntä hoitavat.

Kun neurologi ei sanonut muuta kuntoutusta miehelle kuin minun omaisen jaksamisen tukeminen, huokasin syvään. Joskus sitä tarvitsee kuulla tuon jonkin auktoriteetin suusta. Ei ystävien, ei kollegoiden ei miestä hoitavien hoitajien, lääkärin suusta.

Ja ei ole vähäarvoisempaa sekään, että ensimmäisen kerran, minun jaksaminen olikin tärkeämpää kuin miehen kuntouttaminen. Kerrankin koetaan siinä olevan toivomisen varaa ja hyväksi kohteeksi, johon vaikuttamalla mieskin kuntoutuu tai saa ainakin olla kotona.

Mitä muuta?

Minun pitää ottaa kaikki apu kotiin mitä saan.

No, tiedätte varmaan minun kodistani että sen rämäisyydestään huolimatta linnani. Henkinen linna. Ja etten hevillä enkä takuulla discollakaan avaa kotini ovia enää useammalle miehen hoitoon liittyvälle ihmiselle. Minähän teen omat tarkistukseni niin putkimiesten kuin nuohoojajienkin suhteen. Että minäkö lisää palveluita kotiin.

Joka tapauksessa. Näinä päivinä, jolloin olen ollut enemmän tuuliajolla katsomassa mereltä rannalle, etäisyyttä ottamassa omassa lapsuudenkodissani jne. Olen pikkuhiljaa hyväksymässä senkin, että ajattelun muutoksella voin nähdä miehen hoitajat omana apuna.

Vaikka he tulevat hoitamaan miestäni tai tulevat miehen vammautumisen takia kyyditsemään meitä... he tulevat helpottamaan elämääni. Että minä jaksaisin.

Ja olenpa päätynyt jo niinkin hirveän kauheaan loppupäätökseen, että mikäli työni jatkuvat syksyllä, saatan ostaa siivouspalveluita, sillä löysin työosuuskunnan kautta muitakin kuin naapurin juoruilevan tädin.... Ja se on paljon se. Minäkö kutsuisin rämämajaani siivoamaan jonkun vieraan. Jep. Melkein valmis. Varsinkin kun tämä siivous on vielä pahasti kesken...