Tässä minä nyt vielä istun. Enkä ihan tekemättömänä, vaan jäin ruuvaamaan gmailin kalenteria. Näin mahdollisuuksia. Jakaa tietoa - lähinnä omille lapsilleni, jotka aina kysyvät että oot sä missä vuorossa vai vapaalla.

Paskamaista. Toimintaterapeutti soitti, että voiko he tulla verstaalle. Minä onneton lupasin. Ajattelematta. No, ikävä juttu. Terapeutti vaihtuu kahdeksi viikoksi eli tulee toinen, joka kylläkin on paremmin tuohon päivittäistoimintoihin perehtynyt. Vaan kun hän tulee aamupäivällä, joten minulle tulee tosi pitkä päivä, kun en voi laskea olevani vapaalla ennen iltavuoroa.

Tyypillistä, että näin mahdollisuuksia siinäkin. Että katson mitä keksii miehen pään menoksi ja minä sitten nakitan seuraavan kerran siten, että opettakoot avustajan samaan.

Mutta ihmiset, olisi kai taas siivottava kämppää, kun kerran täällä ollaan. Siis sisällä eikä verstaalla. Sanoin kyllä, etten jaksa kauhean paljon enää mitään, enkä varsinkaan toimintaterapiaa ennen iltavuoroa. Ihan oikeasti tuntuu siltä, ettei nuo terapeutitkaan kovin hyvin samaistu minuun. Tai ei ainakaan tämä vakihemmo. Miesten empatiathan tiedetään.

Jihuu, avustaja tulee tiskaamaan kaveriksi. Kahdestaan voi olla mahdollisuuksia selvitä päivittäisestä astiavuoresta.

Hmmm. Toisaalta poikakin on kotona joten hän kyllä ei tykkää kun avustaja on töissä. Ehkä kehittelen miehiä tuonne toimintakeskukseen päiviksi. Töihin siitä. Mars, mars.